Onko monimutkainen musiikki parempaa kuin yksinkertainen? Minä haksahdin nuorena luulemaan, että on. Enää en ole sitä mieltä ja yritänkin tänään perustella kantani.
Lapsena kun kuuntelin musiikkia, en oikein osannut tehdä eroa kuulemaani eri musiikkityylien tai musiikin monimutkaisuuden perusteella. Toki olin siinä mielessä varhaiskypsä, että kyllästyin yksinkertaisiin lastenlauluihin hyvin nopeasti. Niitä en jaksanut kauan kuunnella ja alakoulun musiikkitunnitkin olivat myös yhtä piinaa, sillä koulun musiikkikirjoissa oli vain ärsyttäviä, lapsellisia renkutuksia. Minä olen kuunnellut aina radiossa ja levyillä soitettua musiikkia. En itse asiassa usko, että lapsia on syytä aliarvioida tuputtamalla heille vain "lastenlauluja", vaan lapset voivat tottua kuuntelemaan ihan sitä aikuisten musiikkia jo nuoresta pitäen.
Oli miten oli, kuuntelin sitä musiikkia, joka kuulosti hyvältä ja en kuunnellut sitä musiikkia, joka ei kuulostanut hyvältä. Tämä periaate on suorastaan naurettavan yksinkertainen, mutta siitäkin on mahdollista lipsua.
Kun siirryin teini-iässä akustisesta kitarasta sähkökitaransoittoon, aloin hahmottaa musiikin mekaanista puolta paremmin. Siis siten, että hoksasin, että soittaminen ei luonnistu itsestään, vaan se vaatii paljon harjoittelua. Sormissa ja käsissä pitää olla voimaa, kestävyyttä, ketteryyttä, venyvyyttä, koordinaatiota ja toisistaan riippumattomuutta. Tajusin nopeasti, että on olemassa teknisesti eri tasoisia kappaleita. Jotkut voi soittaa läpi melko helposti säestäen perussointuotteilla, mutta toisissa voi olla vaativia osuuksia, joiden opettelu vaatii paljon aikaa ja vaivaa.
Toki musiikin monimutkaisuudessa on muitakin ulottuvuuksia kuin sorminäppäryys ja plektrakäden ketteryys. Musiikin sisältö voi olla hankalasti hahmotettavaa eli siinä voi olla vaikkapa outoja tahtilajeja tai kummallisesti rytmitettyjä komppeja tai melodioita. Joka tapauksessa menin mukaan siihen harhaan, että kaikki yksinkertainen ja helposti omaksuttava biisimateriaali on huonompaa kuin paljon teknistä taitoa vaativa, virtuoosityylinen materiaali. Jälkeenpäin ajatellen tuossa katsantokannassa ei ollut mitään järkeä, mutta kitaristien maailmassa elää voimakkaana eräänlaisia sankarikultteja, joissa palvotaan lähes jumalan asemaan nostettuja kitarasankareita. Ja minä aloittelevana kitaristina haksahdin myös noihin kultteihin esimerkiksi kitaralehtien innoittamana.
Jo 1960-luvulla tuollainen palvova asenne oli levinnyt jopa ei-kitaristien keskuuteen ja Lontoossa nähtiin seiniin tuherreltuja graffiteja, joissa sanottiin "Clapton is God". Voiko kitarasankarikultin palvontaa mikään tuon paremmin kuvatakaan? Yardbirdseistä nousi kolme klassista kitarasankaria: Eric Clapton, Jeff Beck ja Jimmy Page. Tätä kirjoitettaessa 09.11.2017, he kaikki ovat vielä elossakin. En kuitenkaan aio lähteä erittelemään tuon tarkemmin kitarasankareita, vaan tyydyn toteamaan, että nuo kolme olivat eräitä varhaisimpia kulttihahmoja kitaristien keskuudessa. Toki taitavia jazz-kitaristeja oli ollut heitä aiemminkin, mutta he eivät mielestäni saaneet osakseen vastaavaa palvontaa. Palataan siis varsinaiseen aiheeseen.
Menin siis nuorena mukaan siihen ajatteluun, että teknisesti taitavimmat kitaristit tekevät automaattisesti myös parempaa musiikkia ja heidän soittamansa kitarasoolot ovat niitä kaikkein parhaita, koska ne ovat vaativimpia teknisesti. Unohdin kuitenkin sen perustotuuden, että ihmisiä kiehtoo musiikissa tunne eikä tekniikka. Vain harvat kuuntelijat ovat itse soittajia ja osaavat siksi arvostaa esimerkiksi jotain Paganinin monimutkaista kapriisia, jonka vain virtuoositason viulistit osaavat soittaa. Tavallinen kuuntelija, ja varmasti jokainen meistä lapsena, ei laske kappaleelle yhtään lisäarvoa sen mukaan miten vaativa se on soittaa.
Kuten jo alussa sanoin: me kuuntelemme mieluiten sellaista musiikkia, joka meistä kuulostaa hyvältä! Hyvältä kuulostamista taas on vaikeaa ellei mahdotonta purkaa analyyttisesti osiinsa. Aivan samoin kuten ruokalajien suhteen, on musiikissakin kyse makuasioista. On mielestäni esimerkiksi aivan turhaa yrittää perustella jollekin jazzia inhoavalle miten taitavasti joku saksofonisti vaihtaa improvisoidessaan asteikkoja suhteessa alla olevaan sointuharmoniaan. Jos musiikki ei kuulosta hyvältä, niin sitä ei pidä väkisin kuunnella. Toisaalta toki on niinkin, että kaikki musiikki ei uppoa kuulijaan heti ensimmäisillä kuuntelukerroilla. Näin voi hyvin olla vaikkapa monimutkaisempien progebiisien kohdalla tai itselle outojen musiikkityylien kohdalla. Siksi avarakatseinen kuuntelija ei yleensä tyrmääkään itselleen uutta musiikkia heti suoralta kädeltä, vaan voi antaa sille useampiakin kuuntelumahdollisuuksia. Ei kuitenkaan ole mitään syytä miksei yksinkertainenkin kappale voisi olla omalla tavallaan hyvin nerokas ja hienon kuuloinen. Yksinkertaisuutta ei ole syytä väheksyä ja korottaa monimutkaisia sävellyksiä.
Minusta tuntuu, että tämä asia koskee taidetta yleensäkin. Jos ajatellaan kirjallisuutta, Dostojevskin Rikos ja rangaistus on massiivinen ja melko monimutkainen teos. Mutta sarjakuvien puolella Carl Barks ja Floyd Gottfredson tekivät yksinkertaisia, kauniisti piirrettyjä, tarinoiltaan varsin hienoja teoksia. Tässäkin vastassa on tavallaan yksinkertaisuus ja monimutkaisuus, mutta me voimme nähdä, että meidän ei tarvitse asettaa niitä paremmuusjärjestykseen. Arkkitehtuurissakin on historian saatossa nähty erilaisia tyylisuuntia. Jotkut ovat olleet monimutkaisia ja suosineet koristeellisuutta kun taas toiset ovat painottaneet yksinkertaisuutta.
Mielestäni voimme todeta, että monimutkaisuus ei musiikissa mitenkään takaa, että musiikki olisi hyvää. Vastaavasti yksinkertaisuus ei tarkoita sitä, että musiikkia olisi huonoa. Yleistettynä voinemme väittää samaa taiteesta ylipäänsä.