Kun nyt olen viime aikoina puhunut paljon kelanauhojen harvinaisuudesta, niin ajattelin mainita muutaman sanan harvinaisuudesta ylipäänsä. Sanomani on mielestäni itsestäänselvää, mutta jos ei asiaa ei ole itse ennen tullut ajatelleeksi, niin en tiedä voiko se tulla uutena havaintona sellaiselle ihmiselle. Siis mitä on harvinaisuus? Harvinaisuus tarkoittaa tietenkin keräilykohteista puhuttaessa sitä, että tavaraa on jäljellä saatavana enää pieni määrä. Tämä ei tarkoita, että tavara olisi aina ollut harvinainen. Voidaan ajatella vaikka T-mallin Ford-autoja. Niitä on alunperin tehty valtava määrä, mutta ajan kuluessa niitä on romutettu ja nykypäivänä niitä ei ole enää niin helppo löytää alkuperäisessä kunnossa. Mitäpä sitten tarkoittaa "pieni määrä"? Tähän ei ole helppoa antaa vastausta luonnollisen kielen epämääräisyyden ja itse asiankin epämääräisyyden vuoksi. Voisi silti ehkä sanoa, että tavara on harvinaista mikäli sitä on tarjolla vähän suhteutettuna siihen ihmisten määrään, jotka kyseistä tavaraa haluavat. Konkreettisena esimerkkinä toimikoon äsken ostamani David Bowien Hunky Dory kelanauha 7½ IPS nauhanopeudella. Keräilysivuston discogs.com mukaan se on vain yhden keräilijän omistuksessa, mutta 322 kelanauhakeräilijää on ilmoittanut haluavansa sen itselleen. Kyseisiä myytyjä nauhoja ei sivuston historia tuntenut ollenkaan.
Nyt meillä siis on jonkinlainen käsitys siitä mitä harvinaisuus tarkoittaa. Olihan se varmaan melko selvää muutenkin, mutta pieni analyysi on aina paikallaan, sillä se saattaa tarkentaa asioita ja tuoda esiin uusia näkökulmia. Entä aiheemme: Takaako harvinaisuus aina tavaran korkean hinnan? Vastaus tähän on hyvin selvä: Ei takaa. Otetaan siis vastaesimerkki vaikkapa vinyylilevyjen maailmasta. On olemassa paljonkin harvinaisia vinyylilevyjä, jotka ovat pienten tuntemattomien artistien julkaisuja. Niiden painosmäärä voi olla erittäin pieni, joten siinä suhteessa ne ovat harvinaisia. Toisaalta mietimme äsken, että pitäisikö harvinaisuuden olla suhteessa pieneen määrään ja haluajien määrään. Tuntuisi sittenkin järkevämmältä, että harvinaisuus ja pieni määrä määritellään joskus myös ilman mitään vaatimusta siitä, että haluajia pitäisi olla monta. Jos nyt ajatellaan vaikka sitä, että vinyylilevyä olisi painettu vaikka kaikkiaan 50 kappaletta, niin tuota voidaan pitää pienenä määränä suhteessa siihen miten paljon vinyylilevyjä tavallisesti painetaan. Yleensähän painos on vähintään satoja, tuhansia ja joskus jopa miljoonia. Niinpä on oikeaa kielenkäyttöä kutsua 50:n kappaleen painoksen vinyylilevyä harvinaiseksi.
Kuitenkin asia on niin, että tällainen harvinainen 50:n kappaleen vinyylilevy tuntemattoman artistin julkaisemana on hyvin pienen piirin juttu ja ei ole luultavasti olemassa massiivista keräilijöiden joukkoa, jotka himoitsisivat sitä. Näin ollen harvinaisuus ei vielä takaa, että tavaran hinta olisi automaattisesti korkea. Jotta hinta nousisi korkeaksi, tarvitaan suuri määrä kilpailevia keräilijöitä, jotka osoittavat himoitsevansa tavaraa tekemällä aina vain korkeampia ja korkeampia tarjouksia.
Harvinaista ja haluttua keräilytavaraa onkin muuten myyjän kannalta kannattavaa myydä huutokaupoissa. Myyjän ei yleensä kannata listata tavaraa netissä Buy It Now kohteena, sillä pyydetty hinta voikin olla liian alhainen hänen kannaltaan. Mielestäni parempi on asettaa riittävän korkea lähtöhinta, jotta tavara ei lähde vahingossakaan liikkeelle liian halvalla, määrittää kohtuullisen pitkä huutokaupan aukioloaika, ja sitten toivoa, että useat keräilijät löytävät kohteen. Hunky Dory kelanauhan kohdalla tuo strategia toimi myyjän kannalta erittäin hienosti ja hänen myymänsä yksilö on varmasti eräs eBayn kautta kalleimmalla myytyjä kappaleita kyseisestä albumista.
Näin siis pelkkä "MEGA RARE!" tavaran kuvauksessa ei tarkoita sitä, että keräilijän kannattaisi innolla sännätä hieromaan kauppoja. Järkeään pitää käyttää ja miettiä onko kohde myös haluttua tavaraa vaiko vain kuriositeetti, joka kyllä on harvinainen, mutta ei erityisen arvokas. Toisaalta jos keräilijä tekee ostoksensa vain sijoitusmielessä ja olettaa hinnan nousevan tai pysyvän samana, niin pettymys voi silti tulla. Kun vuosia kuluu, sukupolvet vaihtuvat ja esineet, jotka olivat ennen haluttuja, voivat jatkossa olla jopa melko arvottomia. Toimikoon tästä esimerkkinä vaikka vanhat antiikkiset huonekalut: Vielä pari vuosikymmentä sitten ne olivat kovissa hinnoissa, mutta viime aikoina kotejaan perustavat nuoret aikuiset eivät olekaan halunneet niitä samaan malliin kuin aiemmat sukupolvet. Arvostukset siis voivat vaihdella aikakausien myötä ja hintakehitys saattaa olla myös aaltoilevaa.
Itse en ole juuri koskaan ostanut mitään keräilytavaraa myydäkseni sitä voitolla eteenpäin. Sanotaan vaikka niin, että jokaista tuhatta ostoa kohden olen myynyt eteenpäin ehkä 10 esinettä, arviolta siis 1%. Amerikan Kovimmat Keräilijät tositv-sarjassa eräs keräilijä sanoi, että hänen isänsä oli neuvonut häntä ostamaan vain sellaista tavaraa, josta ostajana itse pitää. Näin ei jää harmittamaan mikäli tavoite on myydä eteenpäin, mutta kauppoja ei synnykään. Tuo periaate on mielestäni ihan järkevä ja olenkin noudattanut sitä jo kauan ennen kuin kuulin kyseisestä ohjenuorasta.
Täytyy vielä lopuksi todeta, että en voi vieläkään käsittää miten halvalla onnistuin saamaan sen John Mayall With Eric Clapton Bluesbreakers kelanauhan. Kyseessä on uskomattoman harvinainen julkaisu, josta ei edes löydy tietoja mistään ja kuitenkin kyseessä on erittäin merkittävä albumi, joka nosti Eric Claptonin bluesin eliittiin! Siis sehän ei todellakaan ole mikään tuntemattoman autotallibändin omakustannejulkaisu, vaan yksi legendaarisimmista albumeista mitä koskaan on tehty. 80 USD on todellinen pilkkahinta siitä ja oikealla mainostuksella uskon, että saisin sen myytyä eteenpäin maailmalle moninkertaiseen hintaan! Sitä en kuitenkaan aio tehdä, sillä rakkauteni kyseiseen kelanauhaan on syvää ja todellista enkä aio missään nimessä luopua siitä koskaan.