Klassisessa musiikissa ja jazzissa ei ole yleensä minkäänlaista lavashowta kun musiikkia esitetään konserteissa. Tätä ei koeta ongelmaksi, sillä kuuntelijat ovat tulleet kuuntelemaan musiikkia eivätkä katsomaan visuaalisia show-esityksiä. Olin muistaakseni vuonna 1996 katsomassa Pekka Pohjolan fuusiojazz-keikkaa Joensuussa ja heti esityksen aluksi Pekka sanoi:"Meillä ei sitten ole mitään lavashowta, me vaan soitetaan". Sitten he aloittivat ja ilta sujui hyvin. Soittajat seisoivat vain paikoillaan ja rumpali Anssi Nykänen istui - joskin Anssi innostui jossain vaiheessa pieneen show-meininkiin eli hän takoi rumpuja paljain käsin ilman keppejä.
Sen sijaan pop- ja rock-musiikissa lavashown merkitystä saatetaan pitää suurenakin. Klassisista rock-bändeistä The Whon lavashow saattoi olla kohtuullisen näyttävä, sillä kitaristi-säveltäjä Pete Townshend oli kuuluisa teatraalisesta tavastaan soittaa sähkökitaraa. Nuorena hän mm. takoi voimasointuja niin sanotulla "tuulimyllymeiningillä" eli hän heilutti plektrakättään valtavassa pyöreässä kaaressa. Pete myös teki loikkia ja hyppyjä lavalla. Mutta samassa bändissä soitti myös basisti John Entwistle, joka antoi vain sormiensa juosta, mutta itse nökötti flegmaattisesti paikoillaan soittaessaan lavalla. Näin siis jopa saman bändin sisällä voi olla erilaisia tapoja esiintyä.
Sanoisin siis, että näyttävä esiintyminen on persoonallisuuskysymys. Townshendille sopi luontaisesti räiskyvä tyyli esiintyä kun taas Entwistle tykkäsi olla staattisesti paikoillaan. Kumpikaan näistä tavoista ei ole toista parempi kunhan kyse on aidosta, sisältä tulevasta asiasta. Feikattu show-meininki on teennäistä eikä ole hyvä asia.
Liittyen esiintymistyyliin, joitakin kriitikoita tuntuvat vaivaavan suunnattoman paljon mikäli vaikkapa laulaja laulaa silmät kiinni tai jos laulaja tekee liikkeitä käsillään. He väittävät, että ainoa oikea tapaa laulaa on silmät auki ja käsien asento kiinnostaa heitä jostain kumman syystä erittäin suuresti. He sanovat, että kädet eivät saa "vatkata", vaan niiden tulee pysyä asennossa sivuilla. Tuollaisessa ajattelussa ei ole mitään järkeä. Jos joku laulaja kokee, että käsien liikkuminen esiintyessä tuntuu luonnolliselta, niin silloin se on luonnollista ja oikein. Kriitikkojen tulisi keskittyä siihen miltä esitys kuulostaa, ei siihen miltä se näyttää.
Samoin vaatimus silmien auki pitämisestä on aivan älytön. Ajatellaan nyt vaikka muusikoita Ray Charles tai Stevie Wonder. Kumpikin heistä on sokea, joten he eivät kykene kiinnittämään "katsettaan" mihinkään ja siksi käyttävät mieluummin aurinkolaseja esiintyessään. Tämä ei millään lailla vähennä heidän esitystensä arvoa tai laske sen tasoa. Todelliset fanit nimittäin kuuntelevat eikä katseleminen ole heille oleellista.
Sokeat muusikot on hyvä muistaa myös silloin kun joku väittää, että näyttävä lavashow on oleellinen keikalla. Jos olisin Stevie Wonderin kanssa kuuntelemassa vaikka AC/DC:n keikkaa, niin olisiko minulla pokkaa sanoa, että hän ei pystyisi nauttimaan esityksessä korvillaan samalla tavalla kuin minä korvillani ja silmilläni? Toki jättimäiset kanuunat, iso helvetinkello ja Angus Youngin maaninen juoksentelu ympäri lavaa voivat tuoda lisänautintoa esitykseen näyttävyydellään ja energisyydellään, mutta en silti sanoisi, että ne ovat oleellisia asioita. Siis ehkäpä sokea Stevie Wonder AC/DC:n keikalla jää jostakin paitsi, mutta en silti sanoisi, että sillä olisi isompaa merkitystä. Kuitenkin fiilis välittyy kuulijalle ensisijaisesti niiden äänien kautta.
Muistelen vielä hetken menneitä aikoja. Sekä The Who että Jimi Hendrix saivat uriensa alkupuolella lisää mainetta sekoilustaan lavalla. Hendrix poltti kitaroitaan ja töni vahvistinkaappejaan seksuaalisin elkein. The Who saattoi keikkojen päätteeksi hajottaa kaikki soittokamansa. Ajan myötä Hendrix kuitenkin tahtoi eroon villimiehen imagostaan ja keskittyi itse pääasiaan eli musiikkiinsa. The Who rauhoittui myös. Ei tuollainen sekoilu olekaan mistään kotoisin.