Englanninkielessä on sanat tone ja sound. Kun puhutaan sähkökitarasta, nämä molemmat käännetään suomeksi usein "soundiksi", mutta näiden sanojen merkitys englannissa on erilainen. "Tone" tarkoittaa yksinomaan äänenväriä ja se voi siis olla esimerkiksi bassovoittoinen, diskanttivoittoinen, kaikuinen, puhdas tai säröinen. "Sound" voi tarkoittaa samaa kuin "tone", mutta sillä on lisäksi merkitys, joka kuvaa musiikkityyliä tai nuottivalintoja. Englanniksi esimerkiksi sanotaan "Allan Holdsworth has that weird outside sound in many of his solos", jolla ei viitata lainkaan äänenväriin, vaan Holdsworthin soolojen sävelvalintoihin. Tässä siis "outside sound" tarkoittaa sellaisia asteikon säveliä, jotka eivät kuulu harmonian sävellajiin, toisin sanoen ne äänet ovat "ulkona" sävellajista. Voidaan myös sanoa: "Robin Trower sometimes sounds much like Hendrix". Tässä tapauksessa voidaan tarkoittaa samaan aikaan sekä äänenväriä että sävelvalintoja, sillä Trowerin äänenväri muistuttaa joskus Cry of Love aikakauden Hendrixiä ja myös hänen valitsemansa äänet voivat tuoda mieleen Hendrixin blues-pohjaisemmat soolot. Oikeaa merkitystä etsittäessä täytyy siis usein tietää konteksti ja tuntea asiat, joista puhutaan.
Aion tässä blogissani käyttää sanaa "äänenväri" erotuksena "soundista", jolla tulen tässä tarkoittamaan vain ja ainoastaan sitä merkitystä, jonka annoin Allan Holdsworth -esimerkissäni.
Kun kitaristit haluavat jäljitellä jotain esikuvaansa tai sankariaan, he saattavat aloittelijana haluta kopioida äänenvärin ja soundin. Kehityksen mentyä eteenpäin soundin jäljittely yleensä jää pois ja kitaristit tahtovat erottua omilla sävelvalinnoillaan. Äänenvärin ihailu sen sijaan usein jää olemaan.
Aloitellessani sähkökitaransoittoa ihailin monia vanhan liiton kitaralegendoja kuten Jimi Hendrixiä, Eric Claptonia, Jeff Beckiä, Angus Youngia, Stevie Ray Vaughania, Billy Gibbonsia ja Johnny Winteriä. 1970-luvun Carlos Santanan melodiset kitaraosuudet viehättivät kuitenkin siinä määrin, että minua kiinnosti miten soittaa sooloja Carlos Santanan tyylisesti. Tutustuin dooriseen asteikkoon, jota käyttämällä soundi kuulostikin aika vastaavalta. Opettelin myös korvakuulolta Santanan melodisia kitaraosia. Tuohon aikaan yritin myös jäljitellä Santanan äänenväriä, mutta melko huonolla menestyksellä, sillä minulla ei ollut riittävästi taitoa ja kitarakamatkin olivat aivan vääränlaiset.
Jonkin verran onnistuin aloittelijana matkimaan esikuvieni äänenväriäkin. Kuuntelin joskus tarkkaan Creamin Disraeli Gears (1967) albumia ja erityisesti sen legendaarista acid rock kappaletta Sunshine Of Your Love. Eric Claptonin soundi tuolla biisillä on melko uniikki ja mietin miten saisin aikaan vastaavaa. Käytin korviani ja järkeäni, ja laitoin päälle kaulamikin ja väänsin Tone-potikan aivan nollille eli kaikki diskantit pois. Vahvistimesta tietenkin pistin päälle särökanavan ja sen jälkeen se soundi olikin jo aika lähellä levytettyä versiota. Muistan olleeni erittäin tyytyväinen keksintööni. Vasta vuosia myöhemmin luin jostain kitaralehdestä, että tuolle Claptonin äänenvärille oli annettu oikein oma nimensäkin, nimittäin Woman Tone, ja se oli saatu aikaan Gibson SG Standard kitaralla, fuzz-pedaalilla, kaulamikillä ja todellakin Tone-potikka oli ollut laitettuna nollille!
Ei ole olemassa yhtä ainoaa oikeaa tai kaikkein parasta äänenväriä, vaan niitä on monia ja sopivan valitseminen on usein biisistä ja tyylisuunnasta kiinni. Raaka ja rosoinen Led Zeppelin -tyylinen sähkökitaraäänenväri, jota Jimmy Page käytti esimerkiksi Dazed And Confused live-vedoillaan sopii mainiosti sen tyyliseen klassiseen rokkiin. Samoin Pete Townshendin P90-kitaramikrofoneista, Univox Super Fuzz pedaalista ja Hiwatt-vahvistimista teknisesti alkunsa saava primitiivisen repivä säröäänenväri Live At Leeds (1970) levyllä on klassisen rockin genressä suorastaan legendaarinen. Molemmat äänenvärit ovat loistavia lajissaan ja niissä on paljon samaa, mutta myös selviä nyanssieroja.
Entä muu kuin klassinen rock? Otetaan esimerkiksi vaikkapa 1980-luvun brittiläisen ns. uuden allon bändi Duran Duran. Se on vuonna 1982 tehnyt Rio-albumilleen hienon pop-rock biisin nimeltä Hungry Like A Wolf, jolla kitarariffin äänenväri on perinteisen rockin mukaisesti jonkin verran säröinen, mutta voimakkaasti efekteillä prosessoitu. Itse olen sitä mieltä, että juuri tuollainen hieman "muovisempi" efektiäänenväri sopii heidän syntetisaattorivetoiseen pop-rockiinsa ja se toimii hyvin kyseisellä biisillä. Tähän kappaleeseen ei mielestäni sopisi Jimmy Pagen, Pete Townshendin tai Angus Youngin raaka rock-äänenväri ja käänteisesti taas Duran Duranin äänenväri ei sopisi heidän musiikkiinsa.
Kuten olen fuzz-pedaalikokoelmasivullani selittänyt, äänenvärin muodostuminen on monen asian summa eikä siinä suinkaan ole vähäisimpänä tekijänä soittaja itse. Kitarakamoilla on tietysti niilläkin iso merkitys, mutta jos aloittelijalle annetaan vaikkapa Jimi Hendrixin tai Esa Pulliaisen kamat ja käsketään hänen soittaa, ei edes kitaran äänenväri ole ollenkaan samanlainen kuin esikuvilla heidän soundistaan puhumattakaan.
Kitaristit puhuvat usein eri kitaroiden, efektipedaalien ja vahvistinten merkityksestä. Kuitenkin signaaliketjussa kaikilla tekijöillä on oma merkityksensä eikä aina tarvitse tehdä kallista investointia vaikkapa uuteen kitaraan tai vahvistimeen saadakseen positiivisia vaikutuksia äänenväriin. Esimerkiksi niinkin merkityksettömän ja yksinkertaisen tuntuisella asialla kuin plektralla on valtavan suuri merkitys äänenväriin ja tietysti soittotuntumaan. Löysä ohut plektra antaa aivan erilaisen äänenvärin kuin paksumpi jäykkä plektra, ja näiden soittotuntuma on huomattavan erilainen. Ei siis kannata sokeasti tuijottaa vain signaaliketjun kalliimpia ja ilmeisimpiä komponentteja, vaan pitää huomioida kokonaisuus.
Pitääkö kaikilla kitaristeilla olla omanlaisensa äänenväri, jotta he olisivat artisteina yksilöllisiä? Olen sitä mieltä, että ei pidä. On myös ajatuskokeen tasolla mahdollista ajatella eri kitarasankareita soittamassa vaikkapa sama blues-riffi omien kitarakamojensa läpi. Ainakin minusta itsestäni tuntuu, että olisi äärimmäisen vaikeaa erottaa pelkän äänenvärin (ja väistämättä syntyneiden pienien fraseerauserojen) perusteella kuka on soittaja. Ennemmin kuin äänenväri, soittajat tekee uniikeiksi artisteiksi heidän soundinsa yhdistettynä hyvään äänenväriin, oli se millainen tahansa. Toisin sanoen, heidän äänivalintansa ja soittotyylinsä on minusta ratkaiseva tekijä. Samoin tietysti se musiikinlaji, jota he edustavat.
En siis pidä ollenkaan pahana jos kitaristit tahtovat matkia vaikkapa Jimmy Pagen tai Angus Youngin äänenväriä. Eivät he kuitenkaan koskaan tule saavuttamaan 100% samaa äänenväriä ja jos tulisivat, niin heidän soundinsa ts. sävelvalintansa on toivottavasti omanlaisensa. Tässä blogissa mainitsemani äänenvärin ja soundin ero ei tietenkään rajoitu vain sähkökitaraan. Sama ero on bassokitaroissa, saksofoneisssa, trumpeteissa, pianoissa, viuluissa jne. Olen tässä puhunut sähkökitaroista vain sen vuoksi, että se on soitin, josta itse tiedän eniten.