Kognitiivinen dissonanssi on psykologinen ilmiö, jossa yksilö havaitsee jotkut omassa uskomusjärjestelmässään olevat uskomukset ristiriitaisiksi. Ristiriidan huomaaminen aiheuttaa henkisesti epämiellyttävän tilan, jolloin yksilö pyrkii ratkaisemaan tilanteen jollakin keinolla. Yleensä ratkaisuun koetetaan myös päästä melko nopeasti. Klassinen esimerkki kognitiivisesta dissonanssista liittyy erään uskonlahkon uskomuksiin. En ole itse lukenut Leon Festingerin kirjaa When Prophecy Fails, mutta olen tutustunut tapaukseen muuta kautta. Tilanne oli yksinkertaisesti se, että eräässä ufo-uskovaisten lahkossa oli kiinnitetty tietty päivä maailmanlopulle, jolloin ilmeisesti humanoidit tai vastaavat tulisivat tuhoamaan maapallon. Luvattuna päivämääränä ei tietenkään tapahtunut mitään.
Koska ennustus oli mennyt mönkään, voisi helposti kuvitella, että lahkon jäsenet olisivat pakanneet tavaransa ja eronneet lahkosta. Todellisuudessa vain hyvin pieni osa lahkolaisista pystyi kyseiseen rationaaliseen ajatteluun. Paljon suurempi osa lahkolaisista koki epäonnistumisen henkisesti yhdistävänä tekijänä. Kognitiivinen dissonanssi aiheutui siis tässä vakaasta uskosta maailmanloppuun tiettynä päivänä ja siitä kiistämättömästä havainnosta, että kyseisenä päivänä mitään maailmanloppua ei tullutkaan. Miten tämä ristiriita ratkaistiin?
Siten, että lahkolaiset uskoivat, että heidän lahkonsa vankka usko maailmanloppuun oli pelastanut maapallon ja että humanoidit olivat armollisesti säästäneet ihmiskunnan. Vastaavia uskonlahkojen maailmanlopun ennustuksia on esiintynyt monissa muissakin yhteyksissä. Esimerkiksi Jehovan Todistajat, Seitsemännen Päivän Adventistit ja Daavidin Oksan lahkolaiset ovat kiinnittäneet tiettyjä päivämääriä maailmanlopulle, jota ei tietenkään ole tullut. Kognitiivinen dissonanssi on niissäkin tapauksissa useimmiten ratkaistu joillakin aivan älyttömillä uskomusjärjestelmän korjauksilla. Tässä yhteydessä mieleen tulee väistämättä myös ns. sijoitusklubi WinCapita, jolle rahansa menettäneet saattavat yhä edelleenkin uskoa, ettei mitään huijausta ole tapahtunut.
Kognitiivisen dissonanssin teoria on muuten mukavasti sopusoinnussa mm. filosofi Willard Quinen esittelemän käsitteellisen holismin kanssa. Quinen holismissa yksilön uskomusjärjestelmä on rakenteeltaan kuin verkko tai sipuli. Kaikkein perustavimmanlaatuiset uskomukset kuten logiikan ja matematiikan totuudet ovat rationaalisissa uskomusjärjestelmissä keskeisimmillä sijoilla, aivan ytimessä. Niiden muuttaminen olisi kaikkein radikaalein ajateltavissa oleva muutos uskomusjärjestelmään, sillä niiden muuttaminen heijastuisi kaikkialle muuallekin. Silti periaatteessa nekään uskomukset eivät voi holistisen teorian mukaan olla täysin immuuneja muutoksille, joskin meidän on vaikea edes kuvitella mitään niin keskeisiä muutoksia.
Kun ytimestä lähdetään asteittain ulospäin kohti reunoja, tullaan lopulta laidoille, joissa on uskomuksia, jotka ovat helpoiten muokattavissa. Näitä voisivat olla esimerkiksi uskomukset: "Join viime viikolla baarissa 8 kaljaa" (on helposti kuviteltavissa, että mieli muuttuu jos luotettava kaveri tai baarimikko sanookin, että kyllä niitä kaljoja meni ainakin 10. Silloin ristiriita korjaantuu uskomalla, että aiempi uskomus oli seuraus muistivirheestä) tai "Tulevana sunnuntaina pelataan varmasti Wimbledonin finaali" (jos säätiedotus kertoo, että Lontooseen onkin sunnuntaiksi luvassa voimasta rankkasadetta, niin on helppoa muuttaa uskomustaan ja uskoa, että finaali siirtyykin mahdollisesti maanantaiksi).
Analyyttiseen filosofiaan tutustuneet muistavat varmasti miten myös huipputason ajattelijat saattavat joskus epähuomiossa rakentaa ristiriitaisia tuulentupia. Eräs kaikkien aikojen kuuluisimmista ristiriidoista on Bertrand Russellin löytämä niin sanottu Russellin paradoksi. Saksalainen matemaatikko ja formaalin logiikan uranuurtaja Gottlob Frege oli rakentamassa loogis-käsitteellistä systeemiään, jossa hyödynnettiin myös joukkoja. Käydessään läpi Fregen kirjahahmotelmaa Russell havaitsi Fregen systeemissä perustavanlaatuisen ristiriidan.
Keskeisyydestään huolimatta ristiriita oli pysynyt piilossa Fregeltä, joka oli paradoksista autuaan tietämättömänä rakentanut järjestelmänsä ristiriitoihin johtavan määritelmän varaan. Perinteisessä logiikassa taas yhdenkin ristiriitaisuuden johtaminen käytännössä tuhoaa koko järjestelmän, sillä sen olemassaolo mahdollistaa kaikkien mahdollisten (myös virheellisten!) johtopäätösten päättelemisen, jolloin systeemi on lähes aina käyttökelvoton.
Russellin paradoksin ilmaiseminen ei kuitenkaan välttämättä vaadi joukko-opin tai formaalin logiikan symbolismia tullakseen esitetyksi täsmällisessä muodossa. Paradoksi koskee tapaa, jolla joukot voidaan määritellä ja se voidaan ilmaista seuraavasti:
Ristiriita on siis siinä, että perinteisissä, kahden toistensa poissulkevan totuusarvon logiikoissa (jokainen lause on aina tosi tai epätosi, mutta ei molempia), J joko on tai ei ole itsensä jäsen, ja valitaanpa kumpi vaihtoehto tahansa (yllä 7 tai 8), niin tuloksena on ristiriita. Russellin paradoksia voi joutua pohtimaan hieman kauemminkin ennen kuin sen ymmärtää kunnolla.
Frege ei tainnut oikein koskaan toipua systeeminsä hajoamisesta, mutta hän oli kuitenkin riittävän suoraselkäinen tajutakseen, että Russellin logiikkaa ei voinut lakaista maton alle samalla lailla kuin maailmanloppua odottavat lahkot olivat pyyhkäisseet pois omat epäonnistuneet ennustuksensa. Fregen kognitiivinen dissonanssi jäi hänelle ratkaisemattomaksi, vaikka Russell koettikin ratkaista löytämänsä ongelman ns. tyyppiteorian avulla, joka rajasi minkä asteen hierarkian jäseniä milläkin joukolla saattoi olla.
Olemme jo ajautuneet aika pitkälle sivupolulle alkuperäisestä aiheestamme, mutta haluan vielä ihmetellä erästä asiaa. On kaikenkaikkiaan varsin yllättävää, että niinkin yksinkertaiselta vaikuttava asia kuin joukko-oppi on sittemmin osoittautunut jonkinasteiseksi murheenkryyniksi. Siihen liittyvien perustavanlaatuisten todistusten (kuten aksioomien riippumattomuuden toisistaan) parissa on työskennellyt maailman edistyneimpiä loogikkoja kuten Kurt Gödel, mutta minä olen siinä käsityksessä, että vieläkään ei ole yhtä tiettyä aksiomaattista järjestelmää, jonka kaikki filosofit ja loogikot voisivat varauksetta hyväksyä.
On hyvin ikävää, että luultavasti meidän kaikkien ajatus- tai uskomusjärjestelmissä on piilossa ristiriitoja, joita emme ole vielä havainneet. Tavallisesti ei tietenkään ole kysymys aivan itsestäänselvästi ristiriitaisista uskomuksista kuten "Uskon, että ainoa veljeni syntyi Tampereella" ja "Uskon, että ainoa veljeni syntyi Helsingissä". Kuten Russellin paradoksin kohdalla nähtiin, ristiriitainen ajatteluhan voi nimittäin olla muiden uskomusten looginen seuraus. Ristiriitaan johtava päättelyketjukin voi olla periaatteessa valtavan pitkä.
Otetaan vielä todella yksinkertainen, arkinen esimerkki ristiriitaisesta uskomusjärjestelmästä:
Pekka uskoo tällä hetkellä tekevänsä kaikkensa luonnonsuojelun eteen ja elävänsä niin ekologisesti kuin inhimillisesti mahdollista. Pekka on myös lukenut kirjasta, että kaikki freonit ovat haitallisia ilmakehälle, joten niitä on parasta välttää suojellaakseen luontoa. Pekka kuitenkin käyttää deodoranttia suihkepullosta, mutta ei tiedä, että suihkepullo sisältää freoneja. Sanna huomattaa Pekalle, että suihkepulloissa oleva deodorantti sisältää freoneja. Nyt Pekan pitäisi pystyä seuraavankaltaiseen päättelyketjuun:
Kognitiivisen dissonassin teorian mukaan kun Pekka tulee tietoiseksi ajatusjärjestelmänsä ristiriidasta (yllä kohdat 1 ja 5), päästäkseen henkiseen tasapainoon, hänen on selvitettävä asia jollakin keinolla. Jos Pekka toimii Quinen holismin pohjalta rationaalisesti, vaihtoehdot ovat luultavasti paremmuusjärjestyksessä seuraavat:
Pitkähkön pohjustuksen jälkeen alamme vihdoin päästä siihen käytännön asiaan, joka on syynä koko tälle kirjoitukselle. Huomasin nimittäin tänään, että eilisessä blogissani oli jotain outoa. Sitten muistin paasanneeni siinä siitä, että ihmisten pitäisi asettaa tavoitteensa riittävän korkealle. Blogissa rinnastin Manic Minerin pelaamisen tavoitteelliseen urheiluun, ja pohdin minkälainen tavoitetaso minun pitäisi pelaamiselleni asettaa. Kun ajatus koko pelin pelaamisesta läpi tuli mieleeni, siitä aiheutui mitä todennäköisimmin kognitiivinen dissonanssi.
Itseluottamukseni Manic Minerin suhteen ei nimittäin ollut vielä sillä tasolla, että läpipelaaminen tuntuisi mahdolliselta. Silloin minuun luultavasti iski alitajuinen pelko siitä, että liian korkealle asetettu tavoite voisi aiheuttaa tunteen epäonnistumisesta mikäli en saavuttaisikaan tavoitettani. Kiirehdin siis laskemaan rimaa ja hölisin kompromissista, jossa tavoitteena olisi hyvä peli noin huoneen 16 tai 17 tienoilla. Eikö kuitenkin ole jossain määrin ristiriitaista vaatia, että urheilija asettaisi vaatimustasonsa mahdollisimman korkealle, ja itse heti perään sanoa, että omana tavoitteenani onkin päästä vain melkein huipulle?
Tavoitteen asettaminen huoneeseen 16 tai 17 on minusta selvä merkki piilossa olevasta pelkotilasta. Muistelen, että Commodore 64:n Manic Minerin olisin jo pelannut juurikin noille main. Miksi ihmeessä siis asettaa tavoitteensa tuttuun ja turvalliseen?
Minun on ilman muuta rehellisesti sanottava, että lopullinen tavoitteeni on pelata Manic Miner kokonaan läpi. Epäonnistumisen mahdollisuus on myös tunnustettava. On täysin mahdollista, että läpipelaaminen ei onnistukaan, mutta entä sitten? Minusta on arvokkaampaa tavoitella korkeinta päämäärää sen sijaan, että tyytyisi nyhjäämään vanhoilla tutuilla nurkilla. Meni syteen tai saveen, tavoitteenani on jyrätä Manic Miner loppuun asti, kestipä siinä sitten vaikka kuukausia tai vuosia.
Muistin myös eilen juuri lopetettuani pelaamisen sellaisen asian, että lopullisen tavoitteen lisäksi voi olla erittäin hyödyllistä asettaa itselleen pienempiä välitavoitteita. Ne auttavat pitämään turhautumista ja pelkotiloja loitommalla. Manic Minerin kohdalla ajattelin asian niin, että yhdenkin huoneen eteneminen on jo hyvin positiivinen asia.
Jatkossa tietysti tulee vielä niitäkin huoneita, joissa on aivan liian hankalalta vaikuttavia kohtia. Niidenkin kanssa on silti vain pystyttävä elämään, ja pikkuhiljaa pyrittävä löytämään toimiva ratkaisu eteenpäin pääsemiseksi. On myös hyvä huomata, että Manic Minerin ruudut eivät yksiselitteisesti tule koko ajan vaikeammiksi, vaan niiden vaikeustaso vaihtelee. Kyse on pitkälti myös siitä, että ensimmäiset huoneet ovat monien toistojen myötä käyneet helpommiksi pelata. Veikkaan, että jos esimerkiksi kolmas huone THE MENAGERIE tai viides huone EUGENE'S LAIR tulisivat vastaan pelin loppupuolella, niin pelkkä noiden huoneiden tuntemattomuus ja uutuus saattaisivat tehdä ne hankalemmiksi kuin ne todellisuudessa ovat.