Useimmat meistä tietävät mitä sijaistoiminnot tai korviketoiminnot tarkoittavat, mutta niille, jotka eivät sitä tiedä, haluan tarjota selventävän esimerkin. Siivoaminen on monille vastenmielinen asia, mutta jos vaihtoehtona on vielä tylsempi toiminto kuten vaikkapa isovanhempien luona vieraileminen, niin silloin siivoaminen saattaakin alkaa tuntua hyvin korkean prioriteetin asialta. Eipä aikaakaan kun pölynimuri on käynnissä ja pölyrätillä huiskiminen on alkanut.
Esimerkkitapauksessamme siivoaminen on psykologinen korviketoiminto, jota tekemällä vältetään tylsempi asia, joka kuitenkin olisi jonkinlainen velvollisuus, joka pitäisi kaikesta huolimatta suorittaa.
Käsite rimakauhu taas juontaa juurensa yleisurheiluun. Rimakauhulla tarkoitettiin alunperin sellaista psykologista mielentilaa, jossa korkeushyppääjä pelkää korkealle asetettua rimaa. Olen joskus itsekin katsonut yleisurheilukilpailuita ja omin silmin todennut kuinka hyppääjät toisinaan lähtevät lähestymään ponnistuspaikkaa jokseenkin empien. Päästessään asemaan, josta ponnistus pitäisi suorittaa, heille iskee henkinen rimakauhu. He eivät silloin pysty ponnistamaan, vaan keskeyttävät juoksunsa, kääntyvät kannoillaan, ja joko luovuttavat kokonaan tai yrittävät uudestaan. Usein rimakauhun jälkeinen uusi yrityskin on tuhoon tuomittu, sillä tarvittava itsensä kokoaminen ei yleensä onnistu ihan hetkessä.
Ihmettelet ehkä miten tämä kaikki liittyy blogiini. Selitys on yksinkertainen: introspektion eli psykologisen itsetutkiskelun avulla olen tullut siihen tulokseen, että hyvin todennäköisesti minä kärsin samaan aikaan sekä korviketoiminnoista että rimakauhusta. Tilanne ei kuitenkaan ole kovin vakava. Käsitellään ensin olettamamme korviketoiminnot.
On selvää, että minun pitäisi takoa nyt kun rauta on niin sanotusti kuumaa. Toisin sanoen, paahdettuani muutama ilta sitten hypomaanisen intensiivisesti Manic Miner peliä Commodore 16 alustalla, pääsin jo oikeaan mielentilaan, joka vaaditaan siihen, että pelissä pystyy etenemään pitkälle. Olen kuitenkin sen jälkeen jollain lailla vältellyt velvollisuuttani pelata Manic Mineria, ja sen sijaan olen keskittynyt muihin asioihin, joita voidaan luultavasti pitää korviketoimintoina. Kuten huomaat, olen muun muuassa nytkin päivittämässä tätä blogiani sen sijaan, että keskittyisin pelaamiseen.
Joystick-adapterin odottelunikin voidaan nähdä pelkkänä tekosyynä, sillä vaikka aluksi tilauksen tehdessäni uskoinkin, että joystick olisi minulle välttämätön, pelasin kuitenkin näppäimistöllä lähes kahdenteentoista huoneeseen. Se todistaa, että näppäimillä pelaaminen toimii hyvin, ehkä tässä pelissä jopa joystickia paremmin. On kylläkin totta, että en oikeasti pidä tietokoneen hiostamisesta hikisillä käsillä, mutta toisaalta voidaan ajatella niinkin, että tietokonehan on tehty käyttöä varten. Oloni näppäimistön hiostamisen suhteen olisi siitä huolimatta parempi mikäli minulla olisi toinen C16 varakoneena.
Oli miten oli, Protovisionin pojat olivat laittaneet joystick-adapterin pikaisesti tulemaan, ja tänään se saapuikin postitse:
Nyt minulla ei ole enää mahdollisuutta vedota siihenkään, että olen tottunut pelaamaan joystickilla. Atari-liitäntäisiä, toimivia tikkuja minulta löytyy vaikka millä mitalla, ja tuon adapterin avulla ne siis sopivat myös Commodore 16 tietokoneen eksoottiseen joystick-liitäntään.
Moni tietysti sanoo, että pelien pelaamisen kuuluisi olla hauskaa ajanvietettä. No, niinhän sen varmaan kuuluisikin olla, mutta asia on todellisuudessa niin, että tavoitteellinen pelaaminen käy välillä suorastaan työstä. Etenkin Manic Miner asettaa pelaajalle erittäin suuret paineet, sillä virheisiin ei kertakaikkiaan ole varaa. Vain kyseistä peliä tosissaan pelannut tietää sen lannistavan tunteen, joka aiheutuu siitä, että peli on aloitettava joka kerta alusta. Enkä tässä tarkoita kritisoida pelin luonnetta, vaan ainoastaan totean, että asia nyt on näin.
Manic Minerin vaativuustaso on selvästi aiheuttanut minussa myös rimakauhua. En ole henkisesti täysin valmistautunut koetukseen. Olen havainnut itsessäni saman epätoivottavan piirteen, joka monilla ammattiurheilijoillakin tuntuu olevan. Kun haastattelija kysyy heiltä ennen arvokisoja millaista suoritusta he lähtevät kisoihin tekemään, valitettavan usein vastaus on: "Lähden tekemään parhaani ja katson mihin se riittää".
Jos minunkin asenteeni Manic Minerin pelaamiseen on tuollainen, en todennäköisesti koskaan onnistu pelaamaan sitä loppuun. Aivan kuten urheilijallakin pitäisi olla tavoitteenaan lajinsa katto, niin myös tietokonepelien pelaajan olisi syytä pyrkiä huipputulokseen. Jos nimittäin väittäisin, että lähtisin tekemään "omaa peliäni" ja "katsoisin mihin se riittää", silloinhan olisin kai jo tyytyväinen päästessäni huoneeseen numero viisi. Todellisuudessa kuitenkin sellainen tulos olisi suuri pettymys. Kompromissina voitaisiin ehkä sanoa, että olisin kyllä kohtuullisen tyytyväinen peliin, joka päätyisi sinne kuudennentoista tai seitsemännentoista huoneen hujakoille, mutta silloinkin ehdottomasti vain sillä edellytyksellä, että peli ei olisi loppunut helppoihin virheisiin.
En osaa sanoa onko asennoitumisessani vikaa. Ehkä minun pitäisi vain kertakaikkiaan rohkaistua ajattelemaan, että peli on pelattavissa loppuun. En niinkään välitä siinä pisteistä, mutta peli olisi pystyttävä pelaamaan läpi, jotta tehtävä olisi suoritettu. Mahdollisesti minun pitäisi ajatella suursaavutustani eli Green House elektroniikkapelin pistelaskurin pelaamista ympäri, ja sitä kautta yrittää rakentaa riittävää itseluottamusta Manic Mineria varten. Epävarmuus ja pelkotilat kummittelevat kuitenkin taustalla.
Pelaaminen olisi tietysti huomattavasti helpompaa jos vaikeimpia tasoja voisi harjoitella. Joissakin Manic Miner versioissa kai onkin valmiina cheat mode, jolla pystyy siirtymään ruudusta toiseen tarvitsematta kerätä esineitä tai saavuttaa EXIT:iä.
Suhtautumiseni tuollaisiin "huijauksiin" on kuitenkin kaksijakoinen. Olisi tietyllä tavalla rehellisempää jos pelaaja ei saisi etukäteen mahdollisuutta harjoitella vaikeimpia ruutuja, vaan niihin olisi työn ja tuskan kautta aina pelattava alusta saakka. Jotkut ovat nimittäin jopa niinkin sekaisin, että väittävät pelanneensa pelejä läpi, ja kun heiltä kysytään miten he sen tekivät, heidän vastauksensa on: "Käytin cheat modea!" tai "Spritejen yhteentörmäystunnistus oli kytketty pois päältä!". Se on aivan käsittämätöntä hölmöyttä. Ymmärrän vielä sen, että pelin cheat modeja tai ulkopuolisia modauksia käytetään pelin harjoitteluun, mutta väite pelien pelaamisesta läpi huijauskeinoja käyttämällä on täysin järjen ja yleisen logiikan vastainen. Vastaavalla argumentillahan jokainen olisi myös loistava maratoonari:
Tunnustan joskus itsekin tutkineeni Manic Minerin C64-version koodia VICE-emulaattorin (VersatIle Commodore Emulator) avulla. Kyseisessä emulaattorissa on nimittäin sisäänrakennettuna konekielimonitori, joka mahdollistaa kaikenlaisia mukavia asioita. Pelikoodin eräässä muistiosoitteessa on muuttuja, joka määrää onko huone pelattu läpi. Muuttamalla sen arvoa sopivasti, pelissä on mahdollista edetä pelaamatta ruutuja. Selvitettyäni tuon muistiosoitteen, pystyin hieman harjoittelemaan vaikeampia huoneita. Muissa peleissä en ole vastaavaa harrastanut.
Joka tapauksessa ostin tänään sixpackin Coca-Colaa ja pari tölkkiä niistä on jo juotu. Ainakin periaatteessa minun pitäisi nyt kohtapuoliin tarttua toimeen. Ei kai tässä oikeasti muu auta kuin poiketa ensin pitkällä kusella, sitten ladata Manic Miner ja alkaa puurtamaan. Koville se kuitenkin ottaa.