Kerroin viime perjantaina sivustoni tietokonepuolella Commodore 16 tietokonehankinnastani. Tänään palasin uudelleen Manic Miner pelin pariin C16-alustalla, ja työn ja tuskan jälkeen aloin saada pelini kulkemaan.
Kun pelaaminen otetaan tosissaan, siitä aiheutuu usein hermostuneisuutta, ahdistusta ja ajoittain jopa epätoivoa. Tänä iltanakin onnistuin hiomaan pelini siihen kuntoon, että pystyin jyräämään läpi ensimmäiset seitsemän huonetta hyvin nopeasti ja menettämättä yhtäkään elämää, mutta sen jälkeen alkoi käsittämättömän ahdistava haparointi. Se johti myös siihen, että aloin tehdä helppoja virheitä alkuhuoneissakin, koska minulla oli kova kiire päästä takaisin siihen ongelmia aiheuttaneeseen huoneeseen.
Nykyajan tissiposkipelaajat eivät välttämättä tajua, että näissä peleissä ei ole mitään Save Current Game nynnyominaisuuksia, vaan peli otetaan joka kerta aivan alusta kun kolme elämää on kulutettu. Se vaatii pelaajalta paljon luonnetta ja sietokykyä. Samoihin alkuruutuihin ei tekisi mieli palata, koska ne on jo moneen kertaan kolunnut läpi, mutta peli ei anna armoa. Tehtävä on suoritettava perusteellisesti, ja saman toistaminen on oleellinen osa tehtävää.
Manic Minerissä ainoa sallittu helpotus peliin on PAUSE-ominaisuus, jolla pelin voi pysäyttää hengähtääkseen hetkisen esimerkiksi uuden huoneen alussa. Paussin avulla voi myös hieman etukäteen suunnitella millä strategialla alkaisi huonetta pelaamaan.
Kahdeksas huone, nimeltään MINER WILLY AND THE TOILET, aiheutti tänä iltana lukemattomia turhauttavia hetkiä. Jostain syystä en tajunnut miten huonetta pitäisi lähteä pelaamaan, ja lukuisten epäonnistuneiden yritysten jälkeen eteneminen tuntui tyssänneen kuin seinään. Olin jo vähällä lyödä hanskat tiskiin, mutta viimein oivalsin miten huone piti pelata, ja sain sen vedettyä läpi.
Tämä huone on Commodore 16-versiossa erilainen verrattuna muiden tietokoneiden versioon. Kun muissa versioissa ylhäällä hilluu Kong Beast niminen gorilla, tässä versiossa siellä onkin valkoinen WC-pönttö, joka loksuttelee kanttaan samalla kun se liikkuu sivuttain pienessä ahtaassa tilassaan. Huoneessa on myös kaksi vipua, mutta kumpikaan niistä ei tuntunut tekevän mitään ainakaan siinä vaiheessa kun kaikkia esineitä ei oltu vielä kerätty.
Kerättyäni esineet en kuitenkaan keksinyt helppoa tapaa ohittaa se pahin viholliseni, joka oli aiemmin tuhonnut niin monta yritystäni saada huone edes jollain keinolla aloitettua. Olisin halunnut kokeilla vääntää vivuista, jotta olisin nähnyt saako WC-pöntön pudotettua kuten Kong Beastin, mutta koska operaatio vaikutti hankalalta, tyydyin menemään suoraan EXIT:iin. Pääsinpä siten ainakin kunnialla seuraavaan huoneeseen.
Pisimmälle edennyt pelini päättyi harmillisesti huoneeseen numero 11 eli SPINNING THINGY'S. Olin jo ehtinyt kerätä kaikki esineet ja paluumatkani kohti EXIT:iä oli aivan lopussa kun tein turhanpäiväisen kokeilun. Yritin nimittäin ohittaa vihollisen suoralla hypyllä ylöspäin, mutta olisihan minun pitänyt tajuta, että vihollinen liikkui liian hitaasti, ja putosin suoraan sen päälle. Toisaalta en ole kovin pettynyt kokeiluuni, sillä muistan takuuvarmasti, että Commodore 64:n Manic Minerissa olen onnistunut ohittamaan vastaavan vihollisen ylöspäin hypyllä. Vai oliko se sittenkin Interceptor Micros yhtiön China Miner pelissä? Saattoi ollakin. Se peli on vielä Manic Mineriakin haastavampi, ja China Minerissä minä pidän pienenä voittona jokaisen yksittäisen vihollisen ohittamista, puhumattakaan seuraavaan ruutuun pääsemisestä.
Tosin on sanottava, että China Minerkaan ei ole tasohyppelypeleistä kaikkein vaikein, jota olen pelannut. Mielestäni vaikeusasteeltaan häiriintynein on ylivoimaisesti Kingsoftin/Anirogin House of Usher, joka on julkaistu ainakin Commodore 64:lle. Normaali ihminen ei voi käytännössä tehdä pelissä yhtään mitään, sillä joka ainoa liike vaatii pikselin tarkkuudella suoritettuja hienomotorisia liikkeitä, jotka on ajoitettava sekunnin murto-osissa. Siinä pelissä kyllä otetaan pelaajalta turhat luulot pois heti ensimmäisessä ruudussa.
Manic Miner pelini eteni tänään seuraavasti:
Minua harmittaa hieman, että tulin epähuomiossa sulkeneeksi tietokoneen ennen kuin olin katsonut paljonko pisteitä onnistuin keräämään. Olin nimittäin ainakin omasta mielestäni melko hyvässä kunnossa ja pystyin paahtamaan ruudut läpi ilman turhia aikailuja. Se taas tietää kovia tuloksia, sillä happea kuvaava, jatkuvasti vähentyvä AIR-palkki antaa sitä enemmän pisteitä mitä nopeammin huoneen saa suoritettua.
Pelasin muuten taas käyttämällä näppäimistöä ja aloin itse asiassa pitää siitä. Q-näppäin siirtää vasemmalle ja W-näppäin oikealle. Välilyönnillä hypätään. Pidin vasemman käden keskisormea Q-näppäimellä ja etusormea W:llä. Hypyt suoritin oikean käden peukalolla. Näppäimistöllä Miner Willyn kontrollointi on nopeaa, mukavaa ja ennenkaikkea tarkkaa. Ainoa haittapuoli näppäimillä pelaamisessa on se, että käteni hikoilevat runsaasti pelin aikana. En pidä siitä, että tietokoneen reuna ja näppäimet joutuvat kärsimään hikoilusta.
Olen kuitenkin tänään saanut kasattua sen verran itseluottamusta Manic Mineriin, että olen vakuuttunut siitä, että ruutu 12 on varmuudella saavutettavissa. Muistelen hämärästi, että olisin Commodore 64:llä runtannut jopa ruutuun 16 asti, mutta vannomaan en mene. Siitä olen kuitenkin varma, että aiemmat pelini ovat auttaneet suunnattomasti tämän iltaista C16-versiolla tehtyä yritystäni. Moni huone on kuitenkin aika samanlainen kuin Commodore 64:ssä, jonka versio on minulle se tutuin.
Seuraavassa blogissani ajattelin sanoa vielä muutaman sanan retropeleistä ja kertoa hieman omista pelisaavutuksistani, joita ei ole montaa, mutta jotka ovat minulle sitäkin tärkeämpiä.