Olen jossain määrin nostalginen ihminen. Se heijastuu välillä blogeissanikin siten, että en läheskään aina jaksa kuvailla nykyhetkeä, vaan palaan mielelläni joitakin vuosia taaksepäin tapahtumiin, jotka ovat erityisesti jääneet mieleeni. Tänäänkin ajattelin muistella erästä noin viiden vuoden takaista iltaa, mutta koska tämä on oma henkilökohtainen blogini, saatan myös eksyä jaarittelemaan sivupoluille.
Se minulle kuitenkin sallittakoon, sillä ei kai blogien ole pakko olla mitään sataprosenttisen täsmällisesti jäsenneltyjä temaattisia kokonaisuuksia. Sallinhan sivuillani esiintyville runoilijoillekin melko täyden sananvapauden, joten siksi en näe syytä miksi minunkaan pitäisi jämähtää kirjoituksissani johonkin tiettyyn muottiin.
Kun oikein kaivelin harmaita aivosolujani, päädyin siihen tulokseen, että ajankohta oli luultavasti uuden vuosituhannen puolivälin tienoilla. Paikkana oli varmuudella Peten tuolloinen kaksio Helsingin Kalliossa. Talvi oli silloin jo vähitellen vaihtumassa kevääksi, ja meitä oli paikalla Pete, Timppa ja minä.
Peten kaksio ei ollut ollenkaan hassumpi luukku. Talo oli rakennettu joskus 1920-luvun lopussa, muistaakseni 1927 tai 1928. En tiedä tietääkö nuorempi nykysukupolvi tätä, mutta siihen aikaan talojen rakentamisen kulttuuri oli tyystin toisenlainen verrattuna nykyaikaan. Entisajan talot tehtiin vankalla ammattitaidolla, hyvistä perusmateriaalista ja ne luotiin kestämään ajan hammasta.
Joskus sotien jälkeen laadusta alettiin vähitellen lipsua, monistakin syistä. Jotkut ovat sanoneet, että pula-aikojen seurauksena oli hankala saada kunnon materiaalia ja toisaalta monesti talot huitaistiin kasaan kovalla kiireellä. Ammattimiesten saatavuus oli myös heikentynyt ja raksoille haalittiin sellaistakin väkeä, joita ei ikinä pitäisi päästä rakentelemaan mitään muuta kuin hiekkalinnoja.
Joka tapauksessa, olivat täsmälliset syyt mitkä hyvänsä, niin monien ikävien yhteensattumien summana oli loppujen lopuksi se, että juosten kustut puutalot lahosivat nopeasti käsiin. Vaihtoehtoisesti jos ne jonkin aikaa kestivätkin asuttavassa kunnossa, niin usein niissä ilmeni vakavia homeongelmia. Niiden syynä ei ollut mikään muu kuin ammattitaidon ja viitseliäisyyden puute rakennusvaiheessa.
Sitten 1960-luvulla siirryttiin rakentamisessa pääosin elementtipohjaisiin ratkaisuihin, joissa vain nostureilla heivattiin valmiita palikoita seiniksi ja kasattiin helvetin rumat kuoret päälle. Aiemmissa blogeissani kerroinkin jo millaista oli asua neukkubokseissa Ruotsissa. Samat huomiot pätevät sellaisenaan myös rakentamiseen omassa armaassa kotimaassamme. Neukkulan ja DDR:n ihannointi oli johtanut siihen lopputulokseen, että poliitikot katsoivat lyhytnäköisesti vain siihen, että elementeistä saatiin äkkiä kasattua juuri ja juuri asuttavia, mutta esteettisesti äärimmäisen rumia ja peruslaadultaan surkeita rakennuksia.
Osaltaan kyse oli myös menetetystä ammattiylpeydestä. Isoisäni oli muurari ja hänen kertomuksiensa perusteella voin sanoa, että entisaikojen tiili- ja kivitalojen rakentajat eivät voineet enää 1960-luvulla olla lainkaan tyytyväisiä silloiseen rakennustrendiin. Taloja ei enää tehty sillä suurella sydämellä kuten aiempina kulta-aikoina, vaan kehityksen kulussa oli otettu monta askelta taaksepäin. Tilanne oli eräässä mielessä ikävä noidankehä: Huonosti suunnitellut rakennukset ja halvat rakennusmateriaalit eivät inspiroineet raksamiehiä ja kun normaalisti mielekkäänä pidetty työ alkoi maistua puulta, oli työn jälkikin usein ala-arvoista.
On tietysti vaarallista yleistää näitä huomioita koskemaan kaikkia taloja, mutta pääpiirteittäin antamani kuva on mielestäni hyvinkin totuudenmukainen. Vaikka taloja on Suomessa aina muurattu toisinaan myös Koskisen Korvalääkkeenkin voimin, niin vanhan ajan ammattimiehet ovat silti pyrkineet pitämään työnsä laadun korkeana. On surullista, että nykyaikana arkkitehtien visioissa siintävät vain ankeat betonikuutiot ja muut legopalikkoja muistuttavat rakennukset. Rakentamisen laatu on saattanut hieman parantua verrattuna pahimpiin aikoihin, mutta painotettakoon vielä kerran, että useimmat nykyajan talot ovat ulkonäöltään kerrassaan kuvottavia. Erityisen ajankohtaiseksi asian Helsingissä tekee se, että tänne kaavaillaan nyt jotakin oksettavaa "trendihotellia", joka toteutuessaan pilaisi keskustan kaupunkimaiseman aivan täydellisesti. Poliitikot ovat todellakin kyllin tyhmiä pystyäkseen hyväksymään hotellisuunnitelman ja niin tehdessään samalla tuhoamaan tärkeän osan keskustan estetiikkaa!
Tämä vuodatus riittäköön tällä kertaa tuosta aiheesta. Me siis istuimme kolmestaan iltaa Peten mukavassa kaksiossa ja kuuntelimme Hendrixin levyjä. Katselin ikkunasta ulos ja olin jo näkevinäni puistikon puiden lehvistössä aavistuksen vihreitä hiirenkorvia. Koska ilta oli kuitenkin jo aavistuksen hämärtynyt, en ollut täysin varma kuvittelinko koko jutun. Osoitin sormellani pihalle ja sanoin:
- Timppa hei tuu tsiigaan onks noissa puissa oikeesti jo pienet vihreet lehdet? Näetsä noi paksut tammet tossa noin?
- En mä nyt jaksais niitä katella. Kyllä se kesä tulee sitten ajallaan sitten kun tulee. Katotaan parin viikon niin päästä niin varmana vihertää. Melkein niinku tän yhen aatelisherran kaapissa.
- Häh?
- Ai etsä tienny? Petellä on oma puska, ja komee onkin.
- Jaa on vai?
- No on on.
Timpalla oli usein tapana laskea leikkiä, joten en voinut olla varma siitä oliko kyseessä vitsi. Koska tiesin, että Timpan pokkanaama ei yleensä pettänyt koskaan, käännyin suosiolla Peten puoleen.
- Onks toi Pete tosi juttu? Vai onks tää taas pilailua?
Samassa tajusin, että kaksiossa oli tasan yksi kaappi, jossa voisi kuvitella puskaa kasvatettavan. Se oli samassa huoneessa kuin mekin, eli olohuoneessa, joka oli samaan aikaan myös avokeittiö. Kävelin kaapin luo ja juuri kun olin avaamassa ovea, kuulin Peten äänen. Hän oli noussut hyvin ponnekkaasti pystyyn ja karjahti päättäväisesti:
- Et helvetissä avaa sitä! Mee pois sieltä!
Naurahdin spontaanisti ja totesin:
- Ai luurankoja kaapissa vai?
Ennen kuin Pete ehti vastata, Timppa avasi suunsa:
- Mähän sanoin. On sillä se puska siellä. Mutta niinkun sä tiedät, Pete on monesta asiasta ihan helvetin tarkka. Älä mee omin päin avaan sitä kaappia.
Pete nyökkäsi ja jatkoi:
- Saatana! Tuunks mä teille tonkiin sun kaappis ja laatikkos? Ei noin! Voitsä Timppa selittää tän homman Kaleville?
- Nojoo jos mä vaan muistan, mut musta tuntuu etten mä muista puoliakaan niistä sun jutuistas. Voin mä yrittää. Jotenki niin se kai meni, et Pete oli netistä löytäny viherpeukkujen sivut ja sitte niitte ohjeitten mukaan kelaillu päässänsä sen puskahomman.
- No vittu mitä sitten? Onks se Peten puska sitten joku niin helvetin suuri valtionsalaisuus ettei kaveritkaan saa sitä vilkasta? Ei helvetti teillä on vintti pimeenä, jätkät.
Pete vastasi rauhallisella äänellä:
- Sä et vaan Kalevi tajuu tästä hommasta enempää ku sika satelliitista. Jos nää kasvatushommat haluu tehä huolella nii sillon ne haluu tehä huolella. Mun puska on just nyt kukitusvaiheessa ja siks se on tossa kaapissa.
- Häh?
- Jep. Mulla on tarkat kellonajat koska mä laitan sen kaappiin nukkuun ja mulla on myöskin tarkat kellonajat koska mä otan sen ulos sieltä. Jos sä maltat venata viel, ootas, about pari tuntia niin sä näät sen puskan.
- Mä en tajuu vedätetäänks mua vai mitä. Ekaks mä luulin, että Timppa heittää vitsillä tota puskajuttua, mut tais se olla tosissaan.
- Joojoo, olin mä tosissani. Mä voin yrittää jatkaa sitä selitystä sen verran ku mä muistan. Pete oli ainaki ihan ekaks tilannu ne siemenet jostain lafkasta. Ne ei maksanu kovin paljoo, mut se kauheen kirkas kasvatuslamppu oli kai ollu vähän hintavamman sorttinen.
- Mikä helvetin kasvatuslamppu? Täytyyks siihen olla oikeen joku oma lamppunsa vai? Eiks loisteputket tai kirkasvalolamput oo riittävän kirkkaita vai?
- En mä tiedä, selitä sä mieluummin Pete.
- Okei. En mä todellakaan oo mikään ekspertti näissä kasvatusjutuissa, mut oon mä lukenu tosi paljo muitten kommentteja ja vinkkejä aiheesta. Oon koettanu niinku suodattaa niistä parhaat palat ja lukee kriittisin mielin mitä jengi puhuu aiheesta. On se tosi, että loistelampuilla ja kirkasvalolampuilla sä voit saada aikaseks korkeen wattimäärän. Mun lampussa on watteja 400. Loistareilla saa tietty enemmän kun niitä laittaa monta, mut ei se oo hyvä idea. Katos kun ei se wattimäärä oo siinä se ratkasevin tekijä.
- Eiks enempi sit oo aina parempi? Luulis, et mitä enempi watteja nii sitä parempaa aurinkoo se lamppu antaa.
- Nii sitä luulis ja helvetin moni luulee. Mut kun tätä juttua kelaa, nii hoksaa, et valossa on muitaki juttuja kun voimakkuus. Mulla on sellane suurpainenatriumvalaisin, jota ne käyttää landella kasvihuoneissa ja sellasissa, esimerkiks tomaattien kasvatukseen. Valossa on erilaisia spektrejä, ja siinä on se SPNa-lampun taika. Onhan siinä reippaasti tehojakin, mut se kasvatuslampun tärkein ero tavallisiin lamppuihin on just se oikeenlainen spektri. Se sopii viherkasveille niinku nenä päähän.
Pete käväisi kylpyhuoneessa ja toi sieltä lamppunsa näytille.
- Katos, tässä tää on. Ei se oo tän kummosempi. Ei todellakaan mitää ydinfysiikkaa. Sä voit ihan vapaasti tsiigaa sitä, mut muista pitää näppis erossa tosta polttimosta. Kun ihosta kato irtoo aina rasvaa, ja jos se pääsee ton polttimon pinnalle, nii se voi sit pahimmillaa räjähtää kun seuraavan kerran lämpenee kun sen pistää päälle.
- Tosi yksinkertanen, mutta aika jämeränolonen vehje. Toi heijastuspinta-ala on aika suuri. Mut miks se lamppu ei oo valasemassa tossa kaapissa?
Timppa sanoi:
- Selitä sä vaan Pete kun kerta oot just noita juttuja käyny läpi.
- Okei. Lähetään liikkeelle ihan perusjutuista. Mä siis ostin ekaks ne siemenet yhestä paikasta, niinku Timppa jo tais sanoo. Sit mä ostin ton lampun, koska mä tiesin niitten nettijuttujen perusteella, et se on tosi oleellinen juttu koko kasvatusprojektissa. Mä en haluu kasvattaa mitää muutamaa harvaa puolukanlehtee, vaan iha kunnon tuuheen puskan.
- Ahah.
- Joo. Siks pitää olla lampussa sekä watit että spektrit kohillaan. Ja sit mä hain ihan jostain tavaratalon viherkasvipuolelta muutaman eri kokosen ruukun, möyheetä multaa, ja lekasoraa. Nii ja tietenki niille ruukuille mä hain sellaset sopivankokoset aluslautaset.
- Mut miks sä ostit monta eri ruukkuu ja aluslautasta? Onks sulla sit enemmänki ku vaa yks puska?
- Mullon vaan yks, mut kelaa Kalevi vaihteeks ihmiselämää. Et säkään tainnu pullahtaa äitis pillusta suoraan tollasena melkeen satakilosena jötkäleenä, vai mitä? Häh?
Timppa repesi nauruun ja tilanne alkoi huvittamaan itseänikin. Totesin hymyssä suin:
- Niinjoo. Oman järjen käyttö sallittua. Sä kai käytät ensin niitä pieniä ruukkuja ja sit siirryt aina isompiin sitä mukaa kun sun kasvis kasvaa. Onks näin?
- On se just niin. Mut toisaalta ei se ollu sittenkää mikään tyhmä kysymys sulta.
- Ei vai?
- Noei. Mieti miten kasvit kasvaa luonnossa. Meinaatsä et joku käy esimerkiks meidän pihan nurtsilla siirtään jokasen voikukan aina pienemmästä purkista isompaan kun ne kasvaa?
- Ai nii. Mikä pointti siinä sit on, että sun kasvis pitäis alottaa pikkupurkeissa ja siirrellä isompiin?
- No, mä en oo itekään täysin varma. Mut ainaki se vois olla yks syy, että jos kasvattaa montaa puskaa, niin alussa pienemmät purkit vie vähemmän tilaa kun noi jättiruukut. Ja sitten sä saat ne tiiviimmin lamppus alle sijoteltua. Nii sit ne saa paremmin sitä valoo verrattuna siihe, et ne olis hajallaan isoissa purkeissa. Ja vaikka mullon vaa tää yks puska, nii ne pienemmät purkit teki alussa kastelut helpommaks. Pienestä purkista sä voit helpommin sanoo, et onko multa sopivan kosteeta. Ettet mee alikasteleen tai ylikasteleen.
- Mistä helvetistä sä sitten tiedät et miten paljon se kasvi tarvii vettä? Eihän ne puhuu osaa.
- No, mä oon lukenu netistä ohjeita ja koettanu löytää jonkinlaisen kultasen keskitien. Mut mieluummin oon pitänyt vähän liian kuivaa multaa ku kosteeta, koska ylikastelulla sä saat helpolla kasvis tukehtuun. Ja nyt ku toi kasvi on jo melkonen puska, ja ku se kasvaa ton kasvatuslampun auringossa, nii se syö vettä niinku sieni. Suurpainenatriumlamppu on monessa mielessä tosi hyvä, mut niinku useimmissa asioissa, niin siinäki on haittansa. Toi lamppu kehittää helvetisti lämpöö. Siks mä käytän lisäks tuuletinta kieputtaan ilmaa. Katos, tällanen näppärä pikkutuuletin mulla pörrää.
- Hei, sä ehdit selittään jo niin pitkälle, että mä melkeen unohdin. Mähän kysyin, et miks se lamppu ei oo nyt tuolla kaapissa. Ja nyt mä ihmettelen miks sun tuuletin ei oo kans tuolla kaapissa sen lampun seurana?
- Mä yritin selittää tätä kasvatusjuttua suurinpiirtein aikajärjestyksessä. Mut okei, homma menee silleen et kun sitä kasvia on muutamia viikkoja kasvateltu, nii sit tulee aika kukittaa. Ja sillon mä pidän puskaani kakstoistatuntia valossa kasvamassa ja vastaavasti toiset kakstoistatuntia kaapissa pimeessä.
- Toihan muistuttaa vähän ihmisen elämänrytmiä. Valvomista ja nukkumista.
- Joo, nii muistuttaa. Ja täytyy muuten ihan ohimennen todeta, et joskus todellakin onni suosii rohkeaa. Tiesitsä, Kalevi, että tyttö tuli? Ihan niinku Irwin Goodmanin laulussa.
- Ei perkele, mitä sä höliset! Ootsä siis lisäks menny panemaan jonku akan paksuks, helvetti soikoon!
Timppa oli kuunnellut hiljaa, mutta puuttui sitten keskusteluun:
- Joojoo! Eiks Kaleville oltu vielä kerrottu? Petellä on kakara tulossa.
- Ja paskan marjat, jätkät! Ei varmasti oo mitään kakaraa!
Timppa ja Pete rähähtivät molemmat räkäiseen nauruun. Kun nauru oli alkanut, niin sitähän tuntui riittävän. Minusta väärinkäsitykseni ei ollut lainkaan hauska, mutta jätkiä se jostain syystä nauratti. Toivottuaan hohotuksestaan Pete jatkoi selitystään:
- Joillain kasveillakin on sukupuolensa. Rajanveto on joskus vaikeaa kuten ihmistenkin kohdalla. On miehiä, naisia ja hermafrodiitteja, ja kaikenlaisia välimuotoja. Sama pätee näihin puskiin. Hedekasveja pidetään miehinä, koska niillä on pallit. Emikasveja taas pidetään naisina. Ja kasveissakin on hermafrodiitteja eli yksilöitä, joilla on hede- ja emikasvien sukupuolen yksilöivät fyysiset piirteet.
Timppa keskeytti Peten selityksen ja totesi huvittuneena:
- Nii, mitenhän muuten uskovaiset selittää hermafrodiitit? Nehän sanoo ainaki Raamatun mukaan, et Jumala loi miehen mieheks ja naisen naiseks. Et kuka helvetti sit ne hermafrodiitit loi?
Pete naurahti ja jatkoi:
- Toi on muuten mahtava kysymys. Mulla tuli mieleen toinen vastaava. Uskovaiset sanoo, et jos mies menee avioon, niin miehen tulis mennä naisen kanssa. Ja vastaavasti ne tietenkin sanoo, et naisen tulis miehen kanssa. Nii mitä sit jos hermafrodiitti menee naimisiin, nii pitääks sen sit valita itelleen ukko, akka, hermafrodiitti vai naapurin koivu?
- Heh heh, joo. Paha nakki uskovaisille. Mut hei ei viitsi pilata tunnelmaa uskovaisten tylsillä jutuilla. Kerro hei Pete nyt Kaleville ne loputkin jutut sun puskaprojektistas.
- No, mitäs siitä nyt jäi kertomatta. Puska on tyttö. Puska elää ja voi hyvin. Ja jos kaikki menee okei, nii jokusen viikon päästä meikäpojalla on sadonkorjuujuhlat. Ai niin! Mä melkein meinasin unohtaa kaikkein tärkeimmän jutun. Eli tässä hommassa ei pidä mennä polttaan näppejään.
Arvelin, että Pete tarkoitti yksinomaan nenäkkäitä nuuskijoita, jotka puuttuvat toisten yksityisasioihin, mutta olin väärässä. Pete viittilöi meidät kylpyhuoneen puolelle ja sanoi:
- Katsokaas pojat tonne kattoon. Mä oon poralla tehnyt siihen neljä reikää, ja laittanu siihen tollaset jämäkät teräskoukut. Niihin mä kiinnitin tällaset S-kirjaimen malliset metalliliittimet, joilla mä saan lamppuni roikkumaan ohuella metallikettingillä. Se on tosi tukevasti siinä, eikä varmana pääse putoomaan. Ja se on tässä kylppärissä, nii vaikka tulis joku ongelma sähkön kanssa, nii ei pääse vahingossakaan sytyttään tulipaloa. Kun ei oo palavia materiaaleja läsnä, on vaan tota kaakelia.
Timppa huudahti:
- Hyvä Pete! Turvallisuus ennen kaikkea! Mä oon joskus joutunu lukeen lehdistä, et jotku idiootit on aiheuttaneet tulipalonvaaran joillain vitun typerillä riskivirityksillä. Tungetaan noita kuumia lamppuja pieniin kaappeihin ja silleen.
Pete vastasi:
- Sitä ei voi liikaa painottaa. Turvallisuus on listalla numero yksi. Numero uno! Number one! Ei koskaan mitään virityksiä, jotka aiheuttaa tulipalonvaaraa tai sähköiskunvaaraa. Ja toinen turvallisuusjuttu koskee vesiviljelmiä. Jotkut ei haluu käyttää multakasvatusta, vaan niil on joitain ihmeen vesitankkeja, joihin ne tunkee ravinteita ja muuta. Siihen pätee ihan samat turvallisuusjutut. Kuka vitun idiootti virittelee sellasia vesijuttuja, et koko vitun talossa voi tulla vesivahinko? Sä et saatana todellakaan haluu valuttaa vesiäs alla asuvien kämppään. Vittu mä todellakin toivon, että jengi kantais kunnolla vastuun turvallisuustekijöistä.
Ihailimme Timpan kanssa molemmat Peten tapaa ottaa huomioon ne tärkeimmät tekijät. Ääliökin tajuaa, että kämpän polttaminen tai vesivahinko ovat niin vakavia asioita, että niiden välttäminen on pakollista. En ymmärrä ihmisiä, jotka riskeeraavat oman tai toisten turvallisuuden oman kasvatusprojektinsa takia. Olemme kaikki sitä mieltä, että ellei turvallinen kasvatus ole olosuhteiden vuoksi mahdollista, niin silloin ei pidä kasvattaa ollenkaan.
Pete sanoi:
- Hei jätkät. Ootteks tsekanneet kelloa? Pari tuntii tais mennä tässä hei ihan tosi äkkiä. Haluuttekste kenties tavata mun vihreen neidon?
Timppa sanoi:
- No katotaan onko puska komistunut sitten viime näkemän! Kiskaise leidi näyttämölle!
Peten naama venyi leveään hymyyn kun hän käveli hitaasti, jopa dramaattisesti kaappinsa luo. Päästyään ovelle hän astui sivuun, heilautti kättään kaaressa ja sanoi:
- Antakaa aplodit Aleksis Kiven Kadun pörheimmälle pöheikölle!
Sitten hän avasi kaapin oven ja nosti varovaisesti esiin jättikokoisen ruukun, jossa tönötti valtava puska. Ylpeä isä jatkoi esittelyä:
- Tämä kaunis neito on huolellisen pohjatyön ja perehtymisen tulos. Puska on ensimmäiseni, mutta siitä huolimatta se on jo ehtinyt aiheuttaa tuuheudellaan ja koollaan kateutta ympäri kaupunkia. Aivan konkreettisesti, helvetin kova hikinen työ on kantanut hedelmää. Ei tällaisiin tuloksiin voi päästä ellei ensin lue monta sataa sivua aihepiiristä!
Peten puska oli kieltämättä ällistyttävän kokoinen. Samassa sen tunnistettava tuoksu lehahti laajemmaltikin olohuoneeseen. Timppa naurahti:
- No jopas on tällä neidolla voimakkaan tuoksuiset parfyymit. Fiilis on kuin Jamaikalla. Hah hah haa!
Pete nauroi ja sanoi:
- Jätkät, kuunnelkaa. Paras kuitenkin et pidätte lärvinne ummessa kaupungilla. Tää on mun yksityisasiani ja kämppä on mun yksityisalueeni. Ja jos kumminkin tää kasvatusjuttu joskus jotenki tulis puheeks, niin tehän tajuutte et mikä tää puska oikeesti on? Eiks nii?
Vastasimme Timpan kanssa yhteen ääneen:
- Sehän on ilmiselvästi tulinen chili!
Monet varmaan arvaavatkin, että sen jälkeen tuo ilta Kalliossa päättyi erittäin makeaan naurunremakkaan.