Tunnen jo hieman huonoa omaatuntoa, sillä tarkoitukseni ei ole pitkästyttää lukijoita kertomalla tylsiä yksityiskohtia omasta elämästäni. Inhoan nimittäin syvästi Facebook- ja Twitter-tyylistä egomaanista raportointia, jossa kuvitellaan oman arjen jokaisen yksityiskohdan olevan niin kiinnostava, että kuvaukset on pakko tunkea koko kansan nähtäville nettiin. On ärsyttävää, että en voi nykyään mennä ruokakauppaan kuulematta siellä rasittavia tiedotteita ja mainoksia kaupan kovaäänisistä, mutta se ei ole mitään verrattuna Facebook- ja Twitter-raportteihin, joista kukaan ei ole oikeasti kiinnostunut. Onneksi en käytännössä seuraakaan niitä.
Silläkin riskillä, että tylsistytän lukijoitani, ajattelin kuitenkin mainita muutaman sanan pääsiäiseni kulusta. Mitään kovinkaan mullistavaa ei siis ole luvassa.
En ole erityisesti hiljentynyt pääsiäisenä. Miksi olisinkaan? Tuo pakanauskonnoista kristinuskon lahkoihin tiensä löytänyt, omituinen, sairas juhla ei edusta minulle mitään sellaista, joka olisi kunnioittamisen tai juhlimisen arvoista. Itse asiassa olen sitä mieltä, että on täysin typerää juhlia sitä, että joku juutalainen mies nakutettiin vuosituhansia sitten ristille roikkumaan. Hän ilmeisesti kitui siellä aikansa, vuosi kuiviin ja lopulta kuoli. Tuo barbaarinen kidutusseremonia kuulemma symboloi jotain ylevää, ja muodostaa kristinuskon nimellä tunnetun, alkukantaisen mysteeriuskonnon yhden kivijalan.
Henkilökohtaisesti pidän pelkästään omituisena ja säälittävänä, että joukko ihmisiä kokoontuu kirkkoihin, joissa barbaarista kidutusta ylistetään esimerkiksi maalauksilla.
Monissa kirkoissa on nimittäin maalauksia, joissa puolialaston, usein vain sukupuolielinten kohdalta verhottu mies roikkuu pää nuukahtaneena ristiinnaulittuna. Miten tuollainen sairas näky kidutetusta kuolleesta voi tuottaa kenessäkään jonkinlaisen hartauden tunteen? Tai miten se voi aiheuttaa näkijälleen ajatuksen siitä, että jokin jumalankaltainen, yliluonnollinen olio manifestoituisi kyseisen perverssin kidutusfantasian kautta? Aivan sairasta.
Yksi tähän kummalliseen ajankohtaan liittyvä ilonaihe on kuitenkin Peter af Höllenströmin mukavasti pääsiäisen tunnelmaan sopiva, epämuodollinen "jenkkilahkotrilogia". Se koostuu kolmesta runosta, jotka voi makunsa mukaan mieltää joko kokonaisuutena tai erillisinä osina.
Runot ovat järjestyksessä seuraavat: ensimmäinen osa on adventistien häiriintyneestä maailmasta kertova Profeetta Ellen, toinen on mormonismin moniavioista alalahkoa kuvaava Jeesus Jenkeissä ja kolmas, viimeinen osa puolestaan käsittelee monille tuttuja kotihäirikköjä eli Jehovan todistajia. Päätösrunon nimi on mielestäni varsin osuvasti Kolkko kolkutus ovella.
Siinäpä olikin kaikki uskontoaiheesta tällä kertaa. Eikö pääsiäinen olekin mahtava syy kirjoittaa jälleen muutama piikikäs rivi kristinuskon häiriintyneistä opeista? Kyllä ainakin minusta.
En malta lopuksi olla mainitsematta, että perjantai-iltani kului yli neljän tunnin tauottomassa blues-jamissa, jossa pääsin onnekseni myös itse soittelemaan. Tosin käytössä oli vain lainakitara ja aika ankea vahvistin, mutta se ei menoa pahemmin haitannut, sillä tarjolla oli sitäkin parempaa soittoseuraa.
Selvästi Oulussa on täysin tuntemattomia, orastavia blues-kykyjä, joilta irtoavat sekä kunnon kompit että kiinnostavat soolot. Olen oikein positiivisesti yllättynyt. Pitkästä aikaa minunkin oli mahdollista ilmaista itseäni ilman valitusta siitä, että soolot ovat liian pitkiä.
Meille "vanhan liiton miehille" puolen tunnin improvisaatiot eivät ole kauhistus. Useinkin niissä onnistutaan luomaan joka kerta jotakin uutta. Yksinkertaisenkin kompin toistaminen tuottaa myös henkistä tyydytystä ja samoin sen hienovarainen variointi. Onnistuimme ajoittain pääsemään transsinkaltaiseen tilaan, jossa yhteinen soundi alkoi muodostaa eräässä mielessä soittajista riippumatonta, voimakasta äänimassaa, josta oli erotettavissa kaikenlaisia kiinnostavia vivahteita.
Pidin myös siitä, että meno oli armotonta. Neljän tunnin paahtaminen käytännössä kokonaan ilman taukoja on myös fyysisesti vaativa urakka. On palkitsevaa hakata kunnolla groovaavaa shuffle-komppia naama hiessä ja välillä jopa hampaat irvessä. Silloin tietää olevansa oikealla asialla.
Odottelen jo seuraavia jameja ja tuolloin aion ottaa mukaan oman kitarani. Toivon myös, että käytössä olisi putkivahvistin. Nyt mukana olleen transistorikombon säröytyminen ei ole soundiltaan oikeanlaista. Telecasterissa tai stratocasterissa ei ollut valittamista, mutta mielestäni vahvistimeksi vaaditaan putkipeli. Toki jättimäinen osuus soundista tulee myös soittajasta itsestään - se on selvä asia.