Pyydän kärsivällisyyttä, hyvä lukija. Tulen käsittelemään otsikossa mainittua basson hankkimista, mutta sitä ennen koen, että minun on vielä hyvä sanoa muutama sana aiheesta uskonnon vastustaminen. Kirjoittelin jo aiemmin tänään yhden blogin aiheesta Arkkipiispaehdokkaan hiillostus. Tulin kuitenkin siihen tulokseen, että olisi hyvä kirjoittaa vielä toinen blogi jostakin positiivisemmasta aiheesta.
Minulta on joskus kysytty miksi vastustan uskontoja. Onko se jonkinlainen pakkomielle? Ja eikö tässä maailmassa olisi tähdellisempiäkin asioita, joihin puuttua? Muistan vastanneeni seuraavasti:
Toisille on sydämen asia suojella norppia tai uhanalaisia tiikereitä. Joillekin on tärkeää puolustaa kansainvälisiä ihmisoikeuksia. Jotkut vastustavat kiihkeästi ydinvoimaa ja edistävät ns. vihreitä arvoja. Mielestäni maailmanparannusprojekteissa on kyse siitä minkä aiheen kukin kokee itselleen tärkeäksi. Omalla kohdallani olen tullut siihen tulokseen, että uskontojen vastustaminen on minulle henkilökohtaisesti sellainen asia, jonka koen läheiseksi.
Lähes aina aktivistien toimintaa voidaan väheksyä kaivamalla esiin asioita, jotka ovat ainakin olevinaan tärkeämpiä. Esimerkiksi:
"Miksi kukaan vaivautuu vastustamaan turkistarhausta? Onhan maailmassa ihmisoikeusrikkomuksiakin!"
Mutta silloin unohdetaan se, että asioiden tärkeysjärjestys on usein hyvin subjektiivinen asia. Lisäksi, vaikka oletettaisiin, että jokin asia olisi tärkeämpi kuin toinen, siitä ei seuraa se, etteikö vähempiarvoistakin asiaa kannattaisi käsitellä. Meillä kaikilla on oltava oikeus valita mitä haluamme tehdä. Jos joku vastustaa turkistarhausta, niin se on hieno ja kunnioitettava asia. Kunnioitan suuresti esimerkiksi eläinoikeusaktivisteja. Heidän työnsä on erittäin arvokasta ja ne, jotka vähättelevät sitä, ovat yksinkertaisesti väärässä.
Minä puolestani katson suorastaan omaksi ihmisoikeudekseni saada esittää www.kolttonen.fi sivustolla juuri niitä asioita, jotka itse katson esittämisen arvoiseksi. Olen joutunut kärsimään lukuisia vuosia uskovaisten aivopesusta ja propagandasta voimatta mitenkään puolustaa itseäni. Ennen Internettiä minulla ei ollut kunnollisia mahdollisuuksia tuoda esiin omia näkemyksiäni. Esimerkiksi koulu kyllä väittää uskonnonopetuksensa olevan neutraalia, vaikka tosiasiassa se on Suomessa monesti pelkkää evankelis-luterilaisen kirkon ideologian mainostamista. Jopa päiväkodeissa lapsia aivopestään rukouksilla ja uskonnollisilla lauluilla. Olen vilpittömästi iloinen siitä, että nykyään kouluissa on vaihtoehtoisena aineena elämänkatsomustieto, jossa asioita voidaan tutkia filosofisesti omaa järkeä apuna käyttäen.
Minusta on myös täysin oikeudenmukaista, että www.kolttonen.fi tyyppiset sivustot tuovat nykypäivänä esille oman näkökulmansa asioihin.
Voisitko tosissasi kuvitella, että esimerkiksi Peter af Höllenströmin uskonto- tai yhteiskuntakriittiset runot voitaisiin julkaista jossakin valtamediassa? Tai luuletko kenties, että suuret kustantamot ottaisivat riemusta kiljuen minun sarjakuviani julkaistavakseen? Ei, arvoisa ystäväni. Vain oma sivusto mahdollistaa sen, että voin vapaasti ilmaista itseäni. Tahdon tuoda esiin omia ja ystävieni mielipiteitä, joita esimerkiksi uskonnolliset auktoriteetit eivät millään muotoa haluaisi julkisuuteen.
Otan yhden konkreettisen esimerkin. Ystäväni Peter af Höllenström kirjoitti tänään runon Anteeksianto. Runo on luettavissa tämän sivuston runo-osastolla ja se käsittelee katolisen kirkon piirissä vellovaa pedofiiliskandaalia.
Pete laittoi armottoman, suorastaan inhorealistisen runonsa myös Suomi24-sivuston uskontoaiheiselle, katolista kirkkoa koskevalle keskustelupalstalle. Arvaatko kauanko kesti kuinka pian palstaa valvova katolinen "sheriffi" oli poistanut Peterin runon? Peten oman arvion mukaan runo ei saanut olla siellä puolta tuntiakaan. Tällainen on siis sananvapauden tila Suomessa vuonna 2010. Ja jos joku vaivautuu vilkaisemaan kyseistä katolisten palstaa Suomi24:ssä, niin hänelle selviää äkkiä, että siellä ollaan kovaan ääneen vaatimassa, että katolista kirkkoa ei saisi solvata. Innokkaimmat uskonlahkonsa puolustelijat laittavat jopa viesteihinsä viitteitä Suomen lakipykäliin, joissa viitataan kansanryhmää vastaan kiihottamiseen. On täysin naurettavaa, että kova kritiikki koetetaan leimata "solvaukseksi" tai "kansanryhmää vastaan kiihottamiseksi".
Kiistämätön tosiasia on, että katoliset ovat nyt paskat housuissa kun monissa maissa on käynyt ilmi, että heidän uskonlahkonsa pastorit ovat pedofiileja. Tämä ei kuitenkaan monia kirkon jäseniä tai johtohenkilöitä eettiseltä kannalta hetkauta, vaan heidän prioriteettilistallaan kärkisijalla on vaientaa kaikki ihmisoikeusaktivistien esittämä kritiikki. Kirkossa ei heidän sairaiden mieliensä mukaan ole mitään vikaa, vaan kysehän on vain "pienistä yksittäistapauksista". Näin uskovaiset pesevät taas kätensä kirkkonsa rikoksista ja ovat valmiita uskomaan omien auktoriteettiensa vakuuttelut lahkonsa erinomaisuudesta. Kaikki uskontokunnathan ovat aina se Jumalan valitsema aito osajoukko koko ihmiskunnasta. Onneksi kriittisiä ääniä ei voida kokonaan vaientaa, vaan karu totuus tulee varmasti vielä ilmi.
Tässä saa nyt kuitenkin tällä erää olla kaikki tuosta kirotusta uskontoaiheesta. Siirrytään viimeinkin päivän positiiviseen aiheeseen eli basson hankkimiseen.
Tein toissapäivänä neljän kuukauden osamaksukaupan Fender Jazz-bassosta. Kyseessä on oikein kaunis, burst-värityksellä oleva yksilö vuodelta 1974. Hinta ei ollut aivan halpa, mutta olen jollain tapaa kiintynyt vanhoihin soittimiin, joilla on aina oma kiinnostava historiansa. En tietenkään tiedä missä kaikkialla hankkimani basso on elämänsä aikana kierrellyt, mutta melko varmaa on, että monilla keikkapaikoilla se on käynyt. Sillä on mahdollisesti soiteltu kaikenlaista materiaalia tanssimusiikista rokkiin.
Ennen isompia hankintoja käytän tavallisesti melko paljon aikaa tutustuakseni aihepiiriin, mutta tällä kertaa en katsonut sitä tarpeelliseksi. Tiesin entuudestaan, että Fenderillä on ainakin kaksi klassikkomallia, Precision ja Jazz. Hankkimalla kumman tahansa on varmuudella turvassa harhaostokselta.
Nimestään huolimatta Jazz-basso ei ole mitenkään pelkästään jazziin tarkoitettu soitin. Lisäksi on selvää, että koko käsite jazz on nykyään hyvin laaja ja kattaa monia erilaisia tyylisuuntia. Ostopäätökseni perustui tällä kertaa käytännössä siihen, että musiikkikaupassa oli saatavilla tuo Jazz-malli ja väri miellytti silmääni. Tietenkin kävin myös kokeilemassa bassoa käteeni kaupassa, jotta tietäisin onko sitä mukava soittaa ja sopiiko se lainkaan kouraani. Jazz-basson kaula on ilmeisestikin kapeampi kuin Precision-basson ja vastaavasti hieman pyöreämpi.
Ennen kauppaan menoa tarkistin myös Wikipediasta ketkä kuuluisat soittajat ovat käyttäneet Jazz-bassoa. Niiden joukossa oli ainakin Jimi Hendrix Experiencen Noel Redding, Rushin Geddy Lee ja Beatlesin Paul McCartney. Se riitti vakuuttamaan minut siitä, että Jazz-basso olisi yhtä hyvä valinta kuin Precision tai mikä tahansa muu malli. En tietenkään tarkoita sitä, että olettaisin yht'äkkiä muuttuvani Geddy Leeksi vain tarttumalla Jazz-bassoon. Kyse on vain siitä, että hyvien soittajien valinnat antavat käytännön vakuuttavuutta sille, että instrumentti on todistetusti toimiva valinta.
Oudointa tässä kaikessa on kai se, että en ole juuri lainkaan soittanut bassoa aiemmin. Löysin kyllä kerran kirpputorilta Eko-merkkisen, Gibson SG-sähkökitaraa muistuttavan basson jostain 1960-luvulta. Se oli todella kärsinyt yksilö, jossa oli tallella enää kolme kieltä. Kaikkien potikoiden nupitkin olivat hukkuneet jonnekin, mutta koska hinta oli vain 15 EUR, niin poimin sen silloin mukaani.
Soittelu rajoittui siihen, että kokeilin sitä joskus harvoin kotona kitaravahvistimen läpi yrittäessäni soittaa Mahavishnu Orchestran biisin One Word bassoriffiä, joka alkaa (Birds of Fire-levyllä) noin kohdassa 2 minuuttia 42 sekuntia. Ei se riffi tainnut ihan oikein mennä, mutta kuulosti kuitenkin aika hyvin rullaavalta ottaen huomioon, että olin aiemmin rämpyttänyt vain sähkökitaraa.
Saa nähdä mitä käyttöä oikeasti keksin tuolle Jazz-bassolle, sähkökitara kun kuitenkin tulee pysymään pääinstrumenttinani. Yksi mahdollinen idea minulla on se, että voisin viimeinkin keskittyä säveltämään jonkinlaisen biisin. En ole vuosien aikana onnistunut saamaan kasaan muuta biisinkaltaista kuin kaksi tai kolme toimivaa kitarariffiä. Tosin en ole koskaan tosissani yrittänytkään sävellystä lukuunottamatta erästä sellolle tarkoitettua, klassistyyppistä etydiä, joka pohjautuu hyvin pitkälti arpeggioina soitettuihin sointuihin.
Sitten kun olen maksanut loput osamaksuerät bassostani, voisin kenties kehitellä joitakin kiinnostavia bassomelodioita, joiden pohjalta kappale voisi alkaa rakentumaan. Ongelmana on toki se, että minulla ei ole tässä vaiheessa harmainta hajuakaan siitä minkätyyppisen sävellyksen tekisin. Lähes varmaa kuitenkin on, että mikäli saan joskus jotain aikaan sävellysrintamalla, tuotokseni ei tule ollenkaan muistuttamaan nykyistä ns. tunk-tunk-rokkia. Inhoan nykyrokissa usein esiintyviä tylsän mekaanisia rytmejä, aneemisia harmonioita ja tunkkaisia kitarasoundeja.