Eräs keskustelu Tukholmassa

Pete oli asunut kommuunissamme jo useita viikkoja ja sopeutunut elämäntyyliimme hyvin. Samoin me olimme tottuneet Peten tapoihin ja joskus ehkä hieman omituisiinkiin päähänpistoihin. En nyt ala erittelemään niitä tässä.

Välillämme ei oikeastaan koskaan ollutkaan sellaista monesti ihmissuhteisiin kuuluvaa henkistä kuilua, joka estää sisimpien tuntojen perinpohjaisen, rehellisen tutkimuksen. Me jaksoimme keskustella pitkään aiheesta kuin aiheesta, ja usein mukana oli isompikin porukka. Ei voida millään muotoa sanoa, että juuri minä ja Pete olisimme olleet ne ylimmät ystävykset, joiden välillä keskustelut käytiin. Viittaan usein Peten ja minun keskusteluihin ainoastaan siitä syystä, että tiedän tietenkin parhaiten juuri ne asiat, joissa olen itse ollut osallisena.

Jostain syystä keskustelu oli tänä iltana kääntynyt käsittelemään nimiä ja arvonimiä. Muistelisin, että koko juttu oli saanut alkunsa siitä kun Peteltä oli kysytty miten hän ymmärtää filosofian ja erityisesti sen analyyttisen haaran. Petellä oli usein tapana tarkastella asioita eräänlaisen tiukan käsiteanalyysin kautta.

Vanha sanonta kuuluu, että lapset ovat parhaita filosofeja, ja Peten mukaan se olikin hyvä ja kansanomainen ilmaisu. Nimittäin silläkin pääsee jo pitkälle, että jaksaa kysyä riittävän monta kertaa "Miksi tämä asia on näin?". En tarkoita, että sitä toisteltaisiin peräkkäin samaan asiaan kohdistuen, vaan aina uudelleen, kun on saatu uusi vastaus. Näin toimimalla päädytään usein mielenkiintoisiin tilanteisiin ja perustavanlaatuisiin asioihin. Edes Sokrateen dialogimetodi muinaisessa Kreikassa ei ollut paljonkaan tuota tapaa kummoisempi ja sillä hän nousi maailmanmaineeseen.

Analyyttinen filosofia oli Peten käsitykseen mukaan armotonta käsiteanalyysiä, jossa loogista ajattelua ja luovuutta käyttäen pyritään purkamaan asioita osiinsa.

Siinä etsitään ja kysellään, tarkennetaan käsitteiden merkityksiä ja määritelmiä, ja kun ollaan saatu tyydyttäviä määritelmiä ja tarkennuksia aikaan, prosessia voidaan jatkaa yhä uudelleen ja uudelleen, niin kauan kunnes ollaan joko kyllästytty tai saavutettu jonkinlainen lopputulos.

Pete ei silti pitänyt tuota metodia ainoana tienä totuuksien löytämiseen, mutta hänen mielensä oli hyvin johdonmukainen, eikä hän edelleenkään hyväksy mitään huuhaaoppeja. Olin itse vakuuttunut Peten metodin toimivuudesta, sillä hän oli sen avulla pitävästi osoittanut, että monet itsestäänselvinäkin pidetyt asiat saattavat olla kaikkea muuta kuin selviä.

Oli ällistyttävää, että keskusteltuaan Peten kanssa joka ainoa jätkä kommuunissamme erosi kirkosta. Pohdittuaan asioita analyyttisesti he eivät yksinkertaisesti enää halunneet rahoittaa kirkkolaitosta, joka sikamaisesti riistää kansalta rahaa ja kusettaa kaikkia sen minkä kerkiää.

Itsetutkiskelu ja omatoiminen perehtyminen psykologian perusteisiin oli kuulemma auttanut Peteä paljon. Monenlaisen mietinnän ja tutkinnan seurauksena hän oli onnistunut vapautumaan isänsä Karlin asettamista kohtuuttomista ja epäinhimillisistä vaatimuksista. Aiemminhan kirjoitin siitä kuinka sairaalla tavalla Peten elämää oli ennalta määräilty ja suunniteltu. Karl af Höllenströmin häiriintynyt, suorastaan suuruudenhullun narsistinen mieli oli alistanut Peten hänen egonsa jatkeeksi. Karlin oman luovuuden ehtyessä suunnitelmaan kuului ilmeisesti se, että pojat Peter ja Hjalmar jatkaisivat suvun menestystä, ja näin Karl saisi vielä jollakin hämärällä tavalla nauttia oman osansa jälkikasvunsa mahtavista saavutuksista.

Valitettavasti tuollainen haaveilu tuntuu olevan pelottavankin yleistä monien vanhempien keskuudessa. En tarkoita sitä, että Karlin kaltaisia äärityranneja olisi joka kodissa, mutta lievempiä muotoja kylläkin. On vastenmielistä ajatella, että vanhemmat tunkevat lapsiaan kaikenmoisiin "kulttuuriharrastuksiin" kuten viulunsoittoon tai pianotunneille, vaikka lapsilla itsellään ei olisi aitoa halua sellaisiin harrastuksiin.

Nykyään näkee myös kaikenlaisia turhia julkkiksia, jotka hankkivat lapsia ja sitten esittelevät niitä roskalehtien sivuilla siinä toivossa, että saisivat viinarahat ja pönkitettyä omaa turhamaista egoaan. Muutenkin tuntuu, että roskalehtien julkisuuskynnyksen ylittävät kaikki silikonibimbot ja muut hölmöt, jotka suurinpiirtein levittelevät revaansa tai esittelevät tatskojaan suurelle yleisölle. En kertakaikkiaan ymmärrä sitä, että nuoret pitävät julkisuuden henkilönä olemista jonkinlaisena ammattina tai tavoiteltavana olotilana. Minusta sellainen on vain yksi epätoivoinen keino tavoitella olemassaololleen hyväksyntää. Helppo raha tuntuu myös kiinnostavan aivan liikaa.

En kuitenkaan kirjoita tuosta aiheesta tällä kertaa enempää, sillä tarkoitukseni on muistella miten keskustelumme pääpiirteissään kulki eräänä iltana Tukholmassa. Mukana seurassamme oli Timppa, oikein rehti ja reilu sekatyömies, joka oli alkujaan kotoisin Tampereelta.

Petellä oli joskus hauska tapana puhua melkeinpä kirjakieltä intoutuessaan selittämään teoreettisia asioita, mutta hän ei silti koskaan kuulostanut siltä, että hän olisi kaikkitietävässä roolissa luennoinut meille. Hänen lähestymistapansa oli päinvastoin erittäin innostava ja kannusti kysymyksiin. Hän aloitti juttunsa seuraavasti:

- Nimet ja arvonimet ovat pelkkiä merkityksettömiä merkkijonoja, joita liitetään ihmisiin. Tajusin, että esimerkiksi oman sukunimeni väitetty hienous oli pelkkää paskaa. Merkkijono "af Höllenström" ei ole millään lailla upeampi kuin "Möttönen" tai vaikkapa "aasi" jos asiaa ajatellaan raa'an loogisesti, eikä vanhojen perinteiden mukaan. Samoin kaikki arvonimet kuten "herttua" tai "jaarli" ovat täysin yhdentekeviä. Ei niissä ole mitään mieltä.

Minä sanoin: Mainitsit joskus, että olet miettinyt nimiin liittyviä asioita muutenkin?

- Kyllä. Pohdin sitä, että länsimaissa meille annetaan usein syntyessämme etunimet ja sukunimi, ja jostain syystä niistä muodostuvaa merkkijonoa pidetään lähes pyhän asemassa. Miksi niitä ei voisi halutessaan muuttaa, tai ottaa rinnalle uusia nimiä? Olen itsekin monesti harkinnut vaihtavani sukunimeä.

- Et silti ole sitä tehnyt. Voisiko se tarkoittaa sitä, että jollain alitajuisella psykologisella tasolla olet kuitenkin kiintynyt sukunimeesi, ja ehkä näet siinä niitä hienoja ylhäisön piirteitä, myönsit sitä tai et? Ole rehellinen.

- Kuule, Kalevi. Olen aina rehellinen, sitä sinun ei minulta tarvitse erikseen pyytää. Kyse ei tosiaankaan ole siitä, että rakastaisin sukunimeäni. Kuten jo sanoin, länsimaiset nimet ovat yleensä pelkkiä merkityksettömiä merkkijonoja. Joskus minua harmittaa kun nimeäni kysytään ja joudun vastaamaan "Peter af Höllenström". Kuulen siitä usein naljailua ja minulle saatetaan jopa vittuilla. Ihmiset kyselevät kännipäissään, että olenko joku saatanan aatelisherra. Ymmärrätkö? Nimen asettamat ennakko-odotukset ja rento olemukseni eivät kohtaa, ja se on usein ihmisille eräänlainen shokki.

- Niin kai. Entä sitten?

- No, huvittavaa kyllä, se juuri on syy siihen, että en ole vaihtanut sukunimeäni. Omalla tavallani jopa nautinkin siitä kun saan joskus hämmentää ihmisiä. Kuvittele vain millainen ilme byrokraateilla on kun vierailen vaikka valtion virastoissa. Lähes poikkeuksetta minulta otetaan henkilöllisyystodistus hetkeksi haltuun ja virkailija käy takahuoneessa "tarkistamassa jotakin pikku juttua" ja "viipyy vain hetkisen".

He eivät voi mitenkään uskoa, että tällainen rennon oloinen jannu voisi olla nimeltään "af Höllenström". Luulevat perkele, että olen kääntänyt jonkun lompakon ja paperit, ja soittelevat varmistuksia kytille. Niin se on.

Olen ajatellut, että vitut, olkoot asia sitten näin, vaikka sisälläni oleva inho sukuni taustoja kohtaan vetääkin minua toisinaan eri suuntaan. Vaihtaako vai eikö vaihtaa? Toistaiseksi en ole vaihtanut. Onhan se loogistakin: Jos kerran merkkijonoilla ei ole merkitystä, miksi ihmeessä vaihtaisin yhden merkityksettömän merkkijonon toiseen merkityksettömään? Haluan olla konsistentti ajattelussani ja "af Höllenström" on minulle lopultakin vain yksi merkkijono muiden joukossa. Ei sen enempää eikä vähempää.

- Harvoinpa meidän välisissä keskusteluissa sukunimeä käytetäänkään. Yleensähän sitä tulee väännettyä ihmisten etunimistä jokin lyhennelmä. Kaikkihan me täällä sanotaan sinua Peteksi ja minä olen vaan Kalevi.

- Ja se on hyvä se.

Siinä vaiheessa Timppa keskeytti puheemme ja huudahti hieman kiihtyneenä:

Kuulkaas, jannut! Se on muute just nii, et oon itekin ajatellu noi jutut samalla tavalla. Naurattaa oikeen ku aattelen, et täällä Ruotsissa ollaa viel nii helvetin alkeellisella tasolla. Nää mammanpojat elää hei vuosisatoja vanhojen, joutavanpäivästen kunnioitusten ja taikauskon maailmassa.

- Miten niin? minä kysyin.

- No meinaan sitä, et tää kansa pitää kuningashuonetta ja hovia hyvissä leivissä. Onks siinä perkele yhtää mitää järkee? Et niinku onks se kunkku perheinee oikeesti joku suuriki pomo? Mä en siihen usko. Kerrotko hei miks mun pitäis?

Pete hieraisi leuassaan olevaa orastavaa sänkeä ja irvisti suupieltään aivan kuin joku olisi tunkenut kourallisen pihlajanmarjoja kurkusta alas. Kuului pientä puhinaa ja sitten hän sanoi:

Olen sen verran tutkinut Englannin tylsää historiaa, että tiedän kuninkaiden olleen siellä heti jumalasta seuraavia. Kuten arvata saattaa, kirkko on ollut mukana tässäkin kusetuksessa jo vuosisatoja. Papit ovat pirullisella innolla toitottaneet, että kuninkaalle se, mitä kuninkaalle kuuluu, ja kansalle se, mikä kansalle kuuluu. Ja tietenkin tästä tuesta kuninkaalle on ollut seurauksena se, että hallitsijat ovat tukeneet kirkon oikeutta verottaa kansaa ja raiskata heitä henkisesti Raamatun valheilla.

Brittien hovin historia ei todellakaan ole kaunista luettavaa. Murhia, petoksia, teloituksia, sulaa hulluutta. Kaikkea löytyy. Ja kyllä Timppa osui siinä naulan kantaan, että samaa paskaa sitä täälläkin viljellään. On ihan vitun älytöntä, että vielä tällä vuosisadalla pidetään yllä jonkinlaista kulttia, jossa näitä kuningaspellejä palvotaan ja ylistetään.

Minä totesin väliin: Tuo ajattelu on kyllä harmoniassa suhteessa yleiseen näkemykseesi, joka koskee länsimaisia nimiä ja arvonimiä. Mitäpä muuta termi "kuningas" enää nykypäivänä on kuin naurettava jäänne historiasta? Sillä pönkitetään paskantärkeitä pellejä ja ruokitaan hovin ahneet suut.

Timppa sanoi: Niin se vaan on pojat, et me työläiset elätetään käsillämme sitä niin sanottua valtaeliittiä, joka ei meidän työpanoksesta huolimatta arvosta meitä, ei sitten pätkääkään. Hyvä kun sylkevät tähän suuntaan, saatana!

Pete nyökkäsi hyväksyvästi ja kun hänen kätensä oli taas hieraissut parransänkeä, minä olin jo oppinut arvaamaan mitä hän seuraavaksi kaivaisi esille.

Pian tulitikku leimahtikin liekkeihin ja hämärässä huoneessa tulvahti ilmoille tuutin miellyttävä, aromaattinen tuoksu.

Timppa oli perinteinen suomalainen työmies, joka ei juuri muita psyykeen vaikuttavia aineita käyttänyt kuin kahvia ja tupakkaa. Perjantaipullon hän silloin tällöin otti. Siksi olinkin hieman yllättynyt kun hän käänsi puheenaiheen uuteen suuntaan. Timppa sanoi:

Lopetetaanks jo tää nimistä ja paskasakista jauhaminen tältä erää? Ei siinä mitää vikaa oo, mut ei vaa nyt jaksais kovin kauaa puhuu mistään eliittipelleistä, tuppaa saatana verenpaine vaa nousemaan. Olis kyllä kirveelle töitä.

Pete rentoutui silminnähden lisää ja alkoi puhua entistä vapautuneemmin. Naamasta näki, että hän iloitsi vilpittömästi Timpan kuningashuonetta koskevasta halveksunnasta. Pete ei enää käyttänyt niin formaalia kieltä kuin hetkeä aiemmin. Se oli varmaankin jonkinlainen intuitiivinen reaktio siihen, että usein vaiteliaana viihtyvä Timppa oli tänään tullut hyvin rempseästi mukaan keskusteluumme. Pete vastasi hymyillen:

Lopetetaan vaan, sama se mulle on. Mutta yhden asian mä aion silti vielä sanoo. Kelaa tota Suomen juttuakin. Jos sä meinaat, että Ruotsin politiikka on perseestä, en mä sitä lähde kiistämään. Entäs Suomessa sitten? Vittu. Siellä on yks seniili jätkä istunut presidentin pallilla varmaan jostain jeesuksen ajoista lähtien. Ne kumartelee siellä neukkuja, ihan kaikki. Ei sekään maa oo mikään oikee demokratia.

Timppa nyökkäsi ja käänsi päänsä pois meistä, kohti ikkunaa. Hän tuntui miettivän aika kauan ja kysyi lopulta: Pete, mikä siinä on, et vaikka sulla joskus tuntuu olevan nuppi kiehumispisteessä, niin sä pystyt sit aina kumminkin oleen rento? Onks se toi sun sätkä?

Sitten oli Peten vuoro ottaa aikalisä. Hän imaisi pari pitkää henkosta tuutistaan, ja totesi: Timppa hei, sä kyselet vaikeita kysymyksiä. En mä osaa sitä ajatella tolleen. Mitä sä meinaat?

- No mähän sanoin sen jo. Iha vaan, et sä pysyt rauhallisena, et niinku oikeen hermostu kunnolla mistää, ja oot elämässäs kelannu vaikka minkälaisia juttuja. Onks tolla sätkällä joku osuus? Kun mulle on aina sanottu, et huumeet on huumeita eikä niihi pidä koskee. Ne sanoo kato, et ne vie sut katuojaan, mut et sä oikeen siltä vaikuta. Sä oot asunu täällä meilläki näissä nurkissa jo melko pitkään eikä oo ollut mitää ongelmia.

- Niin joo. En mä oo ajatellu sitä tolta kantilta. Kun mä asuin siellä Kaliforniassa nii must tuntu et koko Berkeley oli joku hippien valtaama laitos. Se oli niin tavallista touhua. Ei ne hipit siellä ollu mitään hepo- tai piriluusereita, vaan ihan ookoo sakkia. Monet vielä ihan helvetin fiksujakin. Ne jätkät pohti siellä jotain logiikan perustavanlaatusia kysymyksiä, joukko-oppia ja kaikenlaisii kipeitä todistuksia. Mut ei mulla kärynnyt tuutti ennenku mä olin täyttäny sen kaheksantoista vuotta. En mä näitä kakaroille ja räkänokille suosittelis. Ei niil kuuppa kestä. Pienet aivot, nii ei se skulaa.

Timppa keskeytti: Nii mut sä et vastannu siihe, et vaikuttiks se tuutti jotenki sun kaaliin? Niinku siihe, et sä oisit kelaillu juttuja jotenki niinku eri näkökulmasta tai jotai? Vai miten se mieli voi edes laajentuu?

- Mä olin just tulossa siihen. Se mitä mä voin kertoo on just mun näkökulma, ja mä en niinku, tiedätsä osaa sanoo onks nää miten yleisiä juttuja. Jos me kelataan tätä hommaa aluks sillee et mietitää ensin vaikka pari ääripäätä.

Ekaks meil on näitä saatanan huvipolttelijoita, jotka ei oo paskaakaa kiinnostuneita mistää mielen laajentumisesta tai sellasesta. Ne vaan käryttää tuuttinsa, lojuu sit jossain sohvan pohjalla ja tuijottaa telkkuu. Tai vetää jätskiä ja sipsejä naamaansa ja ihmettelee et vittu kun maistuu hyvältä.

Luuleeks kukaa enää iha tosissaa, et ku meil on tollasta sakkia, että sä niinku automaattisesti muuttasit itses jokskin suureks ajattelijaks tai filosofiks vaan sillä, et sulla on tuutti huulessa? Se homma ei hei todellakaa toimi niin.

Mut sit meil on myös se toinen ääripää. Jos sä kelaat vaihteeks jotai Intian touhuja, nii siel päin maailmaa on näillä jutuilla tuhansien vuosien perinteet, tiesitsä? Se kulttuuri on nii eri. Siel on esimerkiks näitä sadhuja, ne on niinku sen alueen pyhii miehii tai sellasii. Usein ne kulkee vaa paikasta toiseen, oranssi kaapu päällä ne vaeltelee tosi pitkiäkin matkoja. Ne voi painella vaikka tuhansia kilometrejä. Jotkut liikkuu sitä tietä yksin ja jotku menee pienessä porukassa. Tuutti ei oo niille jannuille mikää pakotie tai muuta sellasta paskaa.

- Mitä sä tarkotat?

- Sitä, et siel Intiassa on niinku olemassa pyhä yrtti, tai sellane käsitys siitä et mitä se on, ja tuutti on tavallaa vaan sellane apukeino siinä niitten meditaatiossa, mitä ne harrastaa. Tai ei ne sitä silleen harrasta, niinku jotku länsimaalaiset vaikka pelaa futista tai tennistä. Mä yritän sanoo sitä, et ne mietiskelyt ja sellaset syvemmät jutut on niille sisäsesti aito ja oikee, henkinen elämäntapa.

Pete raapi päätään, imaisi taas pitkät henkoset ja jatkoi selitystään erittäin rentona: Pystytsä tajuun sen mitä mä yritän sanoo? Nää on ne ääripäät, ja niitten välis on vaikka mitä. Ja tiedätsä mitä? Aina ku mä sytytän tuutin, nii mä yritän ensin kelata, et mitä mä tältä haluun. Mä pyrin siihe, et mulla olis aina joku henkinen päämäärä siinä. En mä etsi tuutista mitää vitun kiksejä.

- Sä siis itekin sitte niinku meditoit ja kelaat juttuja päässäs?

- No nii just. Mut sun pitää sisälläs tajuu, et ei se tuutti sua mikskään muuta ellet sä oo tosissas valmis tekeen töitä oman henkisen kehitykses etee.

Se tuutti on Timppa vähä sama juttu ku joku työkalu. Mieti ittees kun sä teet duunia raksalla. Sulla on siellä vasara, kirves, sahat, sirkkelit ja ties mitä kaikkee. Mut ei ne romut niinku itekseen hypi ja rakenna niitä taloja. Ne on sun jeesaajana siellä, ja sä oot ite vastuussa siitä miten sä käytät niitä työkaluja. En mä tiedä osaanks mä selittää tätä, mut mä yritän.

- Kyllä mä taisin tajuta, Timppa sanoi, ja ojensi kätensä kohti lattialla istuvan Peten käryävää tuuttia.