Pete astui sen kummemmin itseään esittelemättä peremmälle. Kuluneella sohvallamme olisi ollut hyvin tilaa, mutta hän riisui laiskasti selkäreppunsa ja istuutui alas olohuoneen lattialle.
Saaks täällä hei polttaa?, hän kysyi ja odottamatta hetkeäkään sytytti tuuttinsa palamaan.
Pyörittelin päätäni, mietin muutaman sekunnin ja pistin sitten tiukan pokkanaaman päälle. Koetin olla niin vakavan oloinen kuin suinkin pystyin ja latelin sitten täysin välinpitämättömään sävyyn:
Joo. Ei siinä mitään, senkus polttelet. Mutta tossa naapurihuoneistossa budjaa kyllä yks skoude. Se nuuskija käräytti just jotain viikko, pari takaperin yhen jannun.
Toi liesituulettimen rööri, tiedätsä perkele, se imee kaikki savut tohon toiseen kämppään. Se on aika paska homma, mut joo, ei kai täs mitään suurempaa hätää, polta vaan iha rauhassa.
No en vitussa!, Pete säikähti ja tumppasi heti lattiaan.
Samassa kaikki purskahtivat hervottomaan nauruun.
Se oli minulta viaton pikku kolttonen, mutta huvitti silloin suunnattomasti. Petekin repesi nauramaan tajuttuaan tilanteen. Hetki oli jotenkin otollinen juuri tuollaiselle jutulle, vaikka jälkeenpäin kerrottuna pilani ei ehkä vaikutakaan erityisen hauskalta.
Muistan sen, että loppuilta otettiin rennosti ja kuunneltiin musiikkia. Siinä jutusteltiin kaikenlaista, mutta mihinkään syvällisempiin aiheisiin ei menty.
Vaikka en ollut etukäteen suunnitellut asiaa niin, kepposeni toimi kai eräänlaisena jäänmurtajana. Yhteinen naurunremakkamme tuntui liittävän Peten heti kerralla osaksi kommuuniamme. Niin kliseiseltä kuin se kuulostaakin, moni totesi, että tuntui siltä kuin Pete olisi ollut sakissamme mukana jo pitkäänkin.
Yksi yhdistävä tekijä meillä oli tietysti rakkaus rokkiin. Toinen oli yleinen auktoriteettien halveksuntamme.
Sopeutumisestaan huolimatta Pete oli alkuun melko sulkeutunut eikä monesti puhunut paljonkaan. Arvelin ensivaikutelman perusteella, että hän oli sitä tyyppiä, jolta sai melkeinpä lypsää joka sanan ulos. Toisaalta jos niin olisikin ollut, se ei olisi haitannut minua lainkaan. Olin jo aikoja sitten menettänyt uskoni siihen hokemaan, että kaikkien tulee olla aktiivisia ja ulospäinsuuntautuneita.
Jos joku on luonnostaan sulkeutuneempi eikä ole jatkuvasti suunapäänä, mikä ongelma siinä loppujen lopuksi on? Minä näkisin sen ennemmin tietyille ihmisille tyypillisenä luonteenpiirteenä enkä minään tuottavuusongelmana, josta ihmistä tulisi syyllistää tai jopa rankaista.
Idän filosofioissa ja opeissa passiivinen vetäytyminen nähdään usein hyveenä kun taas lännen ikuisen talouskasvun toistelijat halveksivat sellaista pahimpana mahdollisena syntinä. Jouteliashan ei edistä bruttokansantuotteen kasvua eikä pyöritä talouden pyhää oravanpyörää.
On yksi tehokkuusajattelun kirottu kulmakivi, että meidän tulisi koko ajan häslätä, muuttua, uudistua, olla positiivisia, vaihtaa ilmettä, hölöttää ja ties mitä. Kaikkeen paskaan tulisi alistua mitä konsultit ja ekonomistit häiriintyneissä fantasioissaan meille keksivät.
Monilla nykyihmisillä on kauhea kiire ja usein tuo kiire on vieläpä olevinaan jonkinlainen menestyjän statussymboli. Toiset oikein ylpeilevät sillä, että heidän kalenterinsa on niin tupaten täynnä, että he lentävät koko ajan paikasta toiseen. En todellakaan kadehdi saati arvosta sellaista elämäntyyliä. Se ei minusta ole ihmisen elämää ollenkaan.
Niillä, joilla kiire on oma valinta, on minusta ongelma, mutta jos kyse on itseaiheutetusta kiireestä, silloin ratkaisukin on lähellä: karsitaan menoja ja tehdään vähemmän hommia. Tämä tietysti edellyttää, että oma ongelma ensin tunnistetaan ja tehdään jotakin sen korjaamiseksi.
Jos kiire on saanut ihmisparan pään niin pyörälle, että vaihtoehtoisen elämän kuvittelukin on käynyt mahdottomaksi, silloin rahasiat ovat saavuttaneet yhden tavoitteensa: ihmisestä on tehty aivoton työläismuurahainen, joka ei kyseenalaista mitään, vaan suorittaa käskyjä samalla mielipuolisella maanisuudella kuin tietokoneen keskusyksikkö jyrää läpi konekielisiä käskyjään lainkaan ymmärtämättä tai välittämättä siitä mitä on tekemässä.
Silloin kyseessä on vakava ongelma, mutta vielä pahempi ongelma on niillä, jotka ovat ulkoisten tekijöiden vaikutuksesta jatkuvan kiireen riivaamia. Tällä tarkoitan esimerkiksi rahapulassa olevia, jotka siksi joutuvat raatamaan kuin hullut selviytyäkseen arjen laskuista ja mahdollisista veloistaan.
Tarkoitan myöskin niitä, jotka ovat huonon itsetuntonsa vuoksi joutuneet vaikka opiskelussa tai työelämässä sellaiseen pyöritykseen, että sukat kieppuvat jaloissa.
On kuitenkin vanha viisaus, että työt eivät tekemällä lopu. Samoin on melko selviö, että useimmat työnantajat kaatavat työntekijöille niin paljon duunia niskaan kuin vain mahdollista. Miten tämä liittyy huonoon itsetuntoon?
Minusta kyse on usein siitä, että ihminen hakee hyväksyntää olemassaololleen joltain auktoriteetilta. Työpaikalla voidaan ajatella olevan hierarkinen rakenne, jossa pelkistetysti pomo on niin sanotun alaisen yläpuolella, ja alainen on vastuussa tekemisistään hierarkiassa ylemmälleen.
On selvää, että myös pikkupomo on vastuussa isommalle pomolle ja niin edelleen. Tämä rekursiivinen puuhierarkia voidaan visualisoida vaikkapa venäläisinä maatuskanukkeina, joita on aina pienempi nukke isomman sisällä. Työpaikoilla tätä nukkerakennetta lähdettäisiin mieltämään siten, että keskustassa oleva pienin nukke on "alhaisimman tason rivityöntekijä" ja ulompi kerros on aina astetta suurempi pomo. Näin siis sisimmän kerroksen duunari ei ole pelkästään yhden, vaan kokonaisen pomolauman alaisuudessa ja puristuksessa.
Huono itsetunto on nähdäkseni yksi maailman polttavimpia kysymyksiä johtuen siitä, että sen seuraukset ovat potentiaalisesti katastrofaalisia. Henkilö, joka ei luota itseensä, taitoihinsa, osaamiseensa tai itseisarvoonsa ihmisenä, on todennäköisesti kaikkein alttein ulkoisille vaikutteille.
Otetaan konkreettinen esimerkki. Raatamalla ylimääräisiä tunteja, jotka kenties eivät edes virallisesti näy ylityötunteina, huonon itsetunnon omaava ihminen koettaa epätoivoisesti miellyttää "ylempäänsä" ja saavuttaa alati parempia "tuloksia" töissään. Näin toimimalla hän onnistuessaan toisinaan saavuttaa sen mitä luuleekin tarvitsevansa: hän saa kiitosta ja hyväksyntää hierarkiassa ylemmillä tasoilla olevilta.
Kehut hyvin hoidetusta työstä ja muutaman vuoden välein saatu surkea palkankorotus saattavat tuntua mukavalta. Olo on hetkellisesti hyvä ja stressin keskellä saatetaan nähdä jopa väkinäinen hymy - minä onnistuin, siis olen hyvä ihminen - ja sitten on taas aika palautua robotiksi ja ryhtyä suorittamaan ylhäältä alaspäinpäin annettuja käskyketjuja.
Kun kyse on ihmisestä, jolla on huono itsetunto, emme valitettavasti voi nopeasti muuttaa häntä ihmiseksi, jolla on hyvä itsetunto. Huonosta itsetunnosta eroonpääseminen voi olla todella pitkällinen prosessi. Tätä tosiasiaa pomot käyttävät jatkuvasti hyväksi. Heidän pahin painajaisensa on ihmisarvonsa tiedostava ihminen, jonka alistaminen juonilla, maanitteluilla, käskyillä ja kiitoksilla ei enää onnistukaan. Ihmisarvonsa tiedostava ihminen nimittäin alkaa useinkin käyttämään aivojaan monilla rintamilla ja tämä on tietenkin valtaapitäville suunnaton pelon aihe.
Voihan olla, että firman tuottavuus ei olisikaan enää robottien tärkein prioriteetti. Harrastukset ja ihmissuhteet saattaisivat alkaa kiinnostaa töitä enemmän ja miten silloin kävisikään ikuisen talouskasvun ihanteelle?
Monilla työpaikoilla luodaan tarkoituksella kilpailuasetelmia ja monenlaisia mittareita, joilla eri työntekijät saadaan vertailemaan omia "suorituksiaan" toisten vastaaviin. Ja vaikka olisikin niin, että kaksi työläistä olisi jollain mittarilla suoriutunut tehtävistään täsmälleen yhtä hyvin, on takuuvarmasti niin, että pomojen pisteytystaulukossa näillä kahdella on kuitenkin erilaiset arvosanat ja täten erilaiset palkat. Näin luodun keinotekoisen eriarvoisuuden tarkoitus on ylläpitää työläisten epävarmuutta omista kyvyistään ja lisätä työpaikan sisäisiä ristiriitoja.
Kylvämällä kateutta yhteiskuntamme rahasiat yrittävät nimittäin jälleen yhdellä kepulikonstilla riistää niitä, joiden itsetunto on sidottu pomojen kehujen määrään. Tässä ei ole kyse mistään muusta kuin Rooman valtakunnan ajoista asti tunnetusta Hajoita ja hallitse -taktiikasta, latinaksi divide et impera.
Mikä sitten olisi ratkaisu itsetunto-ongelmiin?
Maailma ei ole todellisuudessa täysin mustavalkoinen eikä minulla ei ole mitään varmoja patenttiratkaisuja tarjottavana. Ehkä kuitenkin voin yrittää kertoa jotain, mitä olen tästä asiasta ystävieni kanssa pohtinut. Palataan siis takaisin niihin päiviin Tukholmassa, jolloin Pete saapui kommuuniimme.
Ensimmäinen ilta oli sujunut mukavasti ja seuraavana päivänä minä ja Pete jäimme kaksistaan kämpille. Kummallakaan ei ollut sen kummempia suunnitelmia. Minä olin edelleen levon tarpeessa ja rento sisällä oleilu tuntui ihan hyvältä vaihtoehdolta.
Minulla on aina ollut suuria vaikeuksia olla tekemättä mitään, mutta olen ajatellut, että joutilaana oleminenkin on opittavissa oleva taito. Pete vaikutti olevan varsinainen rauhallisuuden perikuva. Niin rennolta, mutta kuitenkin keskittyneeltä hän vaikutti istuessaan lattialla käryävä jolperi huulessaan. Sytytin itsekin tuutin palamaan.
Kävi ilmi, että olin ollut väärässä olettaessani Peten olevan tuppisuu. Ei koskaan pitäisi muodostaa käsityksiä ihmisestä vain jonkin tietyn ensivaikutelman perusteella.
Pete kertoi ihan omasta aloitteestaan taustoistaan ja se tarinointi oli harvinaisen mielenkiintoista kuultavaa - niin erilaisista lähtökohdista oli kysymys. Lähes kaikilla muilla oli vankat työläistaustat, joten ensimmäinen silmiinpistävä asia oli hänen poikkeuksellinen sukuhistoriansa.
Sitä ei olisi rähjäisestä hippiulkoasusta ikinä arvannut, mutta Pete oli akateemisessa maailmassa tunnettua af Höllenströmin sukua. Hänen isänsä Karl oli toiminut professorina Kalifornian yliopistossa, Berkeleyssä, ja hänen vanhempi veljensä, Hjalmar af Höllenström, oli tehnyt uraauurtavaa tutkimusta MIT:ssa. Sukuun kuului muitakin tunnettuja tutkijoita Yhdysvalloissa ja siihen lukeutui muutenkin niin sanotusti parempiin piireihin kuuluvia henkilöitä, joilla ei ollut koskaan ollut vähäisintäkään pulaa maallisesta mammonasta. Koko suku nautti eliittipiirien laajaa ja varauksetonta arvostusta niin euroopassa kuin rapakonkin takana.
Pete selitti, että suurelta osin taustojensa vuoksi hänenkin niskoilleen oli kasattu perinteisen akateemisen maailman menestymispaineita. Paikka Harvardiin, MIT:iin, Yaleen tai Berkeleyyn olisi jo suvun maineella ja rahoilla turvattu. Jäljelle jäisi enää suorittava osuus: pitäisi lukea pikavauhdilla maisteriksi ja väitellä itselleen tohtorinhattu. Sen jälkeen nuorena tutkijana professuuri ehkä jossain vähemmän arvostetussa opinahjossa, merkittävä tutkijanura monine julkaisuineen ja sosiaalisine seurapiireineen, ja sitten lopuksi kaikkein suurimpana huipennuksena arvovaltainen professuuri jossain USA:n hienostoyliopistossa.
Olin järkyttynyt kuultuani, että tämän ihmisen ura ja elämä oli näin tiukasti ennalta suunniteltu eikä suunnitelmien takana suinkaan ollut mies itse, vaan kaikki oli hänelle ulkoapäin annettu. Ainoaksi vaihtoehdoksi yliopistolle kelpasi vain bisneselämän kieroutunut maailma ja sekin polku oli isä Karlin sanelema. Petellä ei ollut vaikutusvaltaa omiin asioihinsa ja hän itse totesi lakonisesti olleensa käytännössä orjuutettu sielu. En enää muista mitä sanoja hän tarkalleen käytti, mutta toteamus meni suurinpiirtein seuraavasti:
Sitä ei voi ymmärtää kukaan muu kuin vastaavassa tilanteessa ollut eikä heitä ole tässä maailmassa montaa. Raha toi perheellemme pinnallista kiiltoa, mutta ei todellista onnellisuutta. Olin lapsesta pitäen papukaija kultaisessa häkissä. Toistelin sukuni mahtavuutta korostavia lausuntoja ja joskus hetkittäin jopa uskoinkin niihin. Niin valtava on jatkuvan aivopesun voima.
Karl oli suunnitellut aivan kaiken koulutuksesta ja ystäväpiiristäni lähtien. Minun piti hyväksyttää etukäteen jopa kirjoja, joita hain Berkeleyn yliopiston kirjastosta. Vain tieteellinen tai kapitalismia ihannoiva kaupallista alaa koskeva kirjallisuus oli kyllin hyvää suvullemme. Onnekseni minulla oli aito kiinnostus logiikkaan, laskennan teoriaan ja tietotekniikkaan, ja Berkeleyn kirjasto sisälsi paljon aloittelijallekin sopivaa materiaalia. Kauppatiedettä olen aina pitänyt pelkkänä paskaisena kusetuksena, eikä näkemykseni ole iän myötä muuttunut miksikään.
Peten mukaan isä Karl ihannoi sairaalla tavalla suureellisuutta. Perhe eli ylenpalttisen vaurasta elämää suvun perintörahojen turvin. Professuurikin toi tietysti talouteen mukavasti tuloja, mutta ei toki lähellekään siinä määrin kuin perhe kulutti. Se oli silmitöntä törsäystä ja sikailua, josta kohtuus oli kaukana.
Af Höllenströmit olivat rakentaneet mittavan omaisuutensa jo satoja vuosia sitten Hansaliiton aikaan euroopassa, ja aina siitä lähtien suvussa oli ollut yhteyksiä vallanpitäjiinkin. Epämääräiset kaupat ja jopa imperialistiset kytkennät olivat Karlin mielestä vain jotain sellaista, josta piti olla ylpeä. Häpeä ei koskaan kuulunut hänen tyyliinsä ja kaikki suvun pahimmatkin kuprut tuli nostaa kultajalustalle. Niitä ihannoitiin, ei peitelty.
Oli siis kiveen kirjoitettu, että Peter af Höllenströmistä piti automaattisesti tulla joko menestynyt tiedemies tai bisneselämässä toimiva häikäilemätön suurjohtaja.
Ongelmaksi muodostui se, että Pete oli jo lapsesta pitäen liian älykäs uskoakseen oman sukunsa erinomaisuuteen. Perheen kulissien takana arkielämä Kaliforniassa oli kaikkea muuta kuin ihanteellista. Karlin käsitys loisteliaasta elämästä tarkoitti yön yli jatkuvia seksiorgioita, kokaiinin ja alkoholinhuuruisia seurapiirijuhlia, joihin ottivat osaa niin päättäjät kuin papistokin. Useimmiten näitä juhlia vietettiin Karl af Höllenströmin omistamassa Kalifornian kartanossa, jossa koko muukin perhe onnettomuudekseen asui.
Kun riehakas juhlinta, mekastus ja sekoilu täyttivät talon, jäi Peten osaksi sulkeutua yläkerran huoneeseensa tuijottamaan televisiota tai lukemaan kirjoja. Ikäero Hjalmar-veljeen oli liian suuri siihen, että heillä olisi ollut paljonkaan yhteistä tekemistä.
Kun Hjalmar lisäksi muutti nopeasti opintojensa perässä MIT:iin, Kaliforniassa ei ollut jäljellä yhtäkään sukulaista, jolla olisi ollut aitoa kiinnostusta Peten hyvinvoinnista. Kaveripiiri oli oikeastaan olematon, sillä Karlin vaatimustaso ei sallinut "alhaisen rahvaan" olevan tekemisissä poikansa kanssa.
Me puhuimme aiemmin siitä, miten työpaikoilla ja muualla huono itsetunto on avaintekijä ihmisten alistamisessa. Ei ole vaikeaa ymmärtää miten Peten tausta liittyy omalla karulla tavallaan itsetuntoteemaamme.
Pete kertoi aivan suoraan ja kiertelemättä, että hänen itsetuntonsa oli rakennettu pelkän mekaanisen suorittamisen varaan. Onnistuessaan hän tunsi olevansa ihminen, muuten arvotonta roskaa. Tästä seurasi pitkiäkin masennuskausia.
Vain lainatessaan ja lukiessaan "hyväksyttyjä" kirjoja hän sai kiitosta.
Vain tuodessaan kotiin huippuarvosanoja hän sai kiitosta.
Vain totellessaan Karlia hän sai kiitosta.
Aivan epäilemättä Peten henkilökohtaisen kasvun tärkeimpiä yksittäisiä tekijöitä oli se, että hän lopulta vapautui ulkopuolelta asetetuista tavoitteista ja paineista, ja rohkeni valita itse oman tiensä.