Elettiin varhaista kevättalvea vuonna 1977. Minä olin jouluna 1976 muuttanut Ruotsiin työn perässä. Asustelin siellä hyvin vaatimattomissa kommuunioloissa Göteborgin liepeillä. Siihen oli tyydyttävä mitä oli tarjolla ja mihin vähäiset rahani tuolloin riittivät.
Meitä oli kai parhaimmillaan kymmenisen henkeä asuttamassa ankeaa kerrostalokolmiota. En enää muista paljonko siinä oli neliöitä, mutta monesti oli ahdasta. Eikä kukaan voi tosissaan sanoa, että kyllä sopu aina sijaa antaa. Meillä oli joskus aika pahojakin riitoja siinä äijäporukassa.
Ei ollut esimerkiksi tilaa kaikkien sängyille. Niinpä aina yöksi levitettiin patjat lattialle. Osa nukkui suoraan niillä ohut sarkainen viltti päällään ja osalla oli suojanaan vanha, mutta ihan kelvollinen makuupussi. Itse viihdyin makuupussissa.
Kaikki peitot ja makuupussit oli tietääkseni ostettu jostain armeijan ylijäämävarastosta ja kunto oli sen mukainen. Se oli käytössä rispaantunutta tavaraa, mutta kelpasi meille paremman puutteessa. Pääasia oli, että pysyttiin lämpiminä.
Talossa oli tosi huono lämmitys ja ohuet pahviseinät. Lisäksi oli vielä poikkeuksellisen kylmä talvi ja se otti meitä kaikkia reippaasti päähän. Moni kun teki ulkona töitä niin ei taatusti enää tehnyt mieli kotonaan palella. Huoltoyhtiötä ei paskankaan vertaa kiinnostanut vaikka kylmistä pattereista jatkuvasti valitettiin. Niitä ei kukaan koskaan käynyt edes vilkaisemassa saati sitten korjaamassa.
Näin jälkikäteen muisteltuna tuntuu siltä, että suurin osa meistä oli vannoutuneita hippejä ja muita oman tien kulkijoita. Taisi siinä joukossa joskus olla muutama pikkurikollinenkin, mutta mitään tosi gangstereita ja murhamiehiä me emme siihen kommuuniin halunneet. Sellaiset käännytettiin pois jo ulko-ovella.
Samoin jos jollain oli pullo jatkuvasti auki, niin kyllä me yleensä pihalle laitettiin. Annettiin kuitenkin aina ensin mahdollisuus pistää korkki kiinni, mutta jos se ei pysynyt, niin ei siinä muu auttanut kuin kenkäistä jannu ulos.
Pitihän sitä kuitenkin saada yöllä lepoa ja miten helvetissä se olisi onnistunut jos joku ryyppäsi ja rellesti vieressä? Useinhan siinä on vielä kokonainen ryyppyjengi kavereineen juhlimassa. Nukkumisesta ei tule mitään sellaisissa olosuhteissa.
Se meidän betonikimpale oli sellainen siihen aikaan tosi tyypillinen lähiökerrostalo, joita rakennettiin paljon 60- ja 70-luvulla. Kalsean harmaata pintaa joka puolella ja muoto kuin lego-palikalla. Jotkut sanoivat niitä neukkubokseiksi, toiset DDR-bokseiksi.
Meidän ikkunoista ei näkynyt ikinä muuta kuin naapurin neukkuboksin tylsän harmaa seinä ja sen likaiset ikkunat. Mistään merinäköaloista tai isoista pihoista meidän piireissä ei edes haaveiltu.
Ei siinä talon pihalla ollut edes katettua pyörävajaa. Sinne jos fillarinsa yöksi jätti, niin sai olla varma, että se oli seuraavana aamuna joko pöllitty tai muuten potkittu piloille.
Saunaakaan meillä ei siinä kämpässä ollut, mutta pienessä vessakopissa oli sentään toimiva suihku. Se oli varmaan ainoa mukavuus koko luukussa, koska liesituuletin meiltä puuttui myös. Kokatessa tuli aina keittokomerosta helvetinmoinen käry koko kämppään, mutta eipä siitä kukaan valittanut. Yleensä sitä naurettiin vain, että taasko siellä paistetaan kalapuikkoja. Tai jotain muuta valmispöperöä.
Sellaista arkielämä Ruotsissa oli enkä minä näitä asioita valittaakseni kerro. En ole mikään pienestä ruikuttaja. Kunhan vain rehellisesti totean, että tällaisiakin elämänmuotoja on ollut ja on takuuvarmasti edelleenkin.
Maailma ei ole niin paljon sittenkään muuttunut. Tekniikka kenties kehittyy, mutta päättäjiä eivät kansan asiat kiinnosta yhtään sen enempää kuin aiemminkaan. Kansaa kusettavat edelleen sekä poliitikot että pastorit.
Ei tarvitse olla mikään suuri ajattelija tajutakseen perusasioita yhteiskunnastamme. Riittää kun unohtaa hetkeksi kaiken sen paskan ja propagandan, jota valtaapitävät koettavat meille väkisin syöttää.
Eihän raha koskaan riitä kansan tarpeisiin, mutta kun rikkaiden omaisuus tuntuu hupenevan pörssipeleissä, niin silloin kyllä huudetaan kansaa apuun. Rikkaiden menettäessä vähänkin omaisuuttaan perätään perkeleen kovaan ääneen yhteisvastuullisuutta. Se jos mikä on kaksinaamaista touhua. Kansan tehtävä olisi olla kuuliainen ja repiä rikkaille ruusuinen elanto vaikka sitten omasta selkänahastaan.
Minä olen jo nuoresta pojasta saakka tehnyt Suomessa ihan kaikenlaista hommaa enkä ole koskaan ollut turhan nirso duunieni suhteen. Kunhan pysyttiin suurimman osan ajasta lain oikealla puolella ja palkka napsahti tilille silloin kun oli luvattu, olen aina ollut kutakuinkin tyytyväinen elämääni.
En ole koskaan tavoitellut kuuta taivaalta, vaan olen yleensä elänyt ihan tavallista arkea siinä missä muukin kansa. Toisaalta onhan meillä monilla unelmamme ja tavoitteemme elämässä. Se on minusta hyvä asia niin kauan kun emme havittele bisnes- ja poliitikkosikojen keksimiä harhakuvitelmia. Minusta nykyään vaahdotaan hullun lailla taloudellisesta menestyksestä ja arvostetaan suurta ahneutta. Tehokkuus ja tuottavuus ovat kolkkoja iskusanoja, joilla meitä koetetaan lannistaa ja estää ajattelemasta.
Oma ajattelu ei ole koskaan turhaa. Sen olen oppinut vuosien varrella. Meidän pitää oppia rohkeasti luottamaan omiin aivoihimme ja omiin kykyihimme. Päättäväisyyttä se tietysti vaatii, mutta sekin on opittavissa oleva taito. Samoin ajattelun vaatima tietynlainen kärsivällisyys. Sekin on opittavissa. Hiljaa hyvä tulee.
Palataan nyt kuitenkin taustoihini.
Kaikenlaista hommaa on tullut tehtyä mansikanpoiminnasta ja metsänraivauksesta alkaen. Lukemattomat rakennustyömaat ja tehtaiden liukuhihnatkin on aikanaan kahlattu läpi. Miksipä sitä ei tarttuisi reippaasti toimeen jos kerran leipä on joskus siitä kiinni. Ainahan voi tarvittaessa vaihtaa maisemaa.
Suoraan sanottuna joskus siinä 70-luvun puolivälin tienoilla alkoi olla hirveän hankala löytää töitä Suomesta. Silloin harvoin kun jotain oli, vaadittiin usein reissaamista ja kyse saattoi olla vain määräaikaisista hommista. Töitä riitti kyllä rikkaille ja niille, joilla oli niin sanotusti oikeita suhteita, mutta kansan yleinen tila oli vajonnut hyvin kurjaksi.
Nykytermein voitaisiin kai sanoa, että jo silloin oli paljon pätkätyöläisiä. Työläinen ei tiennyt paljonkaan huomisesta ja se rassasi henkisesti hirveän monia. Sitä stressin määrää on hankala selittää niille, jotka eivät itse ole sellaista elämässään kokeneet. Jatkuva köyhyys ja epävarmuus elämän perusasioista eivät ole hyväksi kenellekään.
Ruotsissa työtilanne oli paljon parempi ja jos oli valmis tekemään, duunia löytyi lähes varmuudella. Kielitaitokaan ei ollut pakollinen vaatimus. Itse asiassa meidän nurkillammme asui iso joukko suomalaisia, jotka olivat pakanneet kamppeensa ja lähteneet kotoaan töiden perässä. He olivat päätyneet samalle seudulle samoista syistä kuin minäkin.
Meitä yhdisti siis samanlainen tausta ja usein kokoonnuttiinkin yhteisiin illanviettoihin. Suomea puhumalla pärjäsi hyvin, mutta jos osasi ne muutamat perusjutut ruotsiksi, pärjäsi vielä vähän paremmin. Meillä oli joukossa ruotsalaisiakin, jotka olivat ihan hyviä tyyppejä. Minä tykkäsin silti puhua suomea aina kun se oli mahdollista.
Vuonna 1980 siirryin länsirannikolta itään Tukholmaan, mutta olosuhteeni eivät muuten juurikaan muuttuneet. Minä nimittäin asuin edelleen isohkossa kommuunissa, jonka tukikohtana toimi ruma harmaa kerrostalokolmio. Ei niistä kirotuista neukkubokseista päässyt sielläkään eroon. Töitä sentään riitti mukavasti ihan kuten lännessäkin.
Siinä mielessä uusi kämppä oli parannus Göteborgiin verrattuna, että taloyhtiössä oli yhteinen sauna ja meillä oli kämpässämme jopa toimiva liesituuletin. Keittiökin oli vähän isompi.
Se oli normaalikokoinen huone, jonne saattoi kasata pöydän ja tuoleja. Voisi jopa sanoa, että keittiömme oli kotoisa kun sinne asetteli muutaman huonekalun. Siellä pystyi hyvin istuskelemaan ja lyömään korttia kavereiden kanssa.
Jossain vaiheessa kevättä huomasin, että elämäni alkoi tökkiä oikein todella. Ihmettelin aikani, että missä vika kunnes melko piankin tajusin syyn. Se oli oikeastaan itsestäänselvä asia. Minä olin tehnyt kuukausikaupalla hommia niska limassa ja takkini oli täysin tyhjä. Raskas duuni oli vaatinut veronsa.
Kaipasin kipeästi lepotaukoa kaikenlaisesta työstä ja päätin siksi pitää koko kesäkuun vapaata. En tekisi muuta kuin löhöilisin ja kuuntelisin musiikkia. Jos kesäkuun lopussa tuntuisi siltä, lorvisin vielä heinäkuunkin, sillä en halunnut ajaa itseäni aivan piippuun töiden vuoksi.
Ehdin muistaakseni olla lomalla vajaan viikon verran kun kämppäämme pyrki uusi asukas. Sana oli lähistöllä kiirinyt, että pari jannua oli lähtenyt kommuunistamme Köpiksen suuntaan ja että meillä saattaisi sen vuoksi olla tilaa.
Huhut pitävät harvoin paikkansa, mutta tämä oli poikkeus. Me etsimme oikeasti uutta väkeä. Vuokranmaksuhan sujui aina sitä helpommin mitä isompi jengi meitä oli. Jo pelkästään sen takia uusi vuokralainen oli meille hyvin tervetullut. Kommuunimme ei todellakaan uinut rahassa vaikka me kohtuullisesti toimeen tulimmekin.
Yhtenä iltana siis ovikello soi muutaman kerran hyvin vaimeasti. Meillä oli silloin pyörimässä Suomen radiosta nauhoitettu Pelle Miljoonan Moottoritie on kuuma. Vinyylisoittimiin ei ollut varaa, vaan pelkästään radiota ja kasetteja kuunneltiin. Musiikki oli julmetun lujalla, ja taisi olla niin, että ainoastaan minä kuulin, että ovella saattaisi olla joku.
Menin katsomaan oliko siellä ketään, mutta en kiusallanikaan kääntänyt Pelleä yhtään pienemmälle. Siellähän saattaisi olla naapuri, joka usein valitti meille liian kovasta musiikin kuuntelusta. Katsoin epäluuloisesti ovisilmästä ja havaitsin, että rappukäytävässä seisoskeli hieman rähjäisen oloinen, pitkätukkainen, levottomasti liikehtivä nuorehko hippi. Ei siis luultavasti ainakaan mikään tylsämielinen valittaja tällä kertaa.
Avasin oven ja haistoin välittömästi pilven tuoksahduksen. En kuitenkaan ollut varma tuliko se rappukäytävästä vai hipistä. Tyypillä oli päällään keltainen kylpytakkia muistuttava, kukkakirjailulla koristeltu kaapu ja jaloissaan räjähtäneet sandaalit. Suusta kuului: Pete morjes... Oliks se niin et täällä olis tilaa? Sanoin: Mistäs sä sellaista kuulit?
Jannu toljotti kiusallisen pitkältä tuntuvan hetken jonnekin ikuisuuteen. Ilmekään ei värähtänyt. Viimein hän toisti kysymyksensä: Nii... Oliks se hei nii... et täällä olis tilaa? Sanoin, että tilaa löytyy reilulle kaverille. Vuokraosuudet maksetaan ajallaan eikä sikailla liikaa. Silloin yhteisymmärrys kyllä syntyy.
Siitä se alkoi - Peten ja minun ystävyys, joka on kestänyt vuosikymmeniä ja varmasti tulee kestämään edelleenkin.