Buddy Miles kuoli 26.02.2008 eli lähes vuosikymmen sitten. Minun on jo ainakin puolen vuoden ajan pitänyt kirjoittaa blogiini jotain hänestä, sillä hän on aliarvostettu muusikkona ja nykypäivänä moni ei ole koskaan kuullutkaan Buddy Milesista. Ne, jotka ovat kuulleet, muistavat Buddyn luultavasti Jimi Hendrixin viimeiseksi jääneeltä albumilta Band of Gypsys (1970), jolla hän lauloi ja soitti rumpuja Hendrixin (kitara, laulu) ja Billy Coxin (basso), kanssa. Kun nuorena kuuntelin tuota Band of Gypsys levyä, huomioni oli lähes sataprosenttisesti Hendrixin kitaransoitossa, niin luovaa ja kiinnostavaa se oli.
Aikuisiällä uusintakierroksilla kun olen osannut kuunnella enemmän kokonaisuutta, Buddy Milesin rumpujensoitto on alkanut jossain määrin tökkimään. Se toimii kyllä vaikkapa albumin Machine Gun biisissä, jossa tulee myös joitakin inspiroituneita konekivääriä matkivia rumpufillejä, mutta aika pian Buddyn komppi alkaa kuulostamaan monotoniselta ja yksitoikkoiselta jytkeeltä, jossa ei ole liiemmin vaihtelua tai sellaista svengiä, jota Hendrixin aiempi rumpali Mitch Mitchell aina sai soittoonsa mukaan. Mitch Mitchell onkin yksi ehdottomia suosikkirumpaleitani. Toki ei siinäkään olisi ollut järkeä, että Buddy olisi yrittänyt matkia Mitchiä, mutta silti hänen rumpaloinnistaan puuttuu mielestäni sitä jotakin.
Kyseisellä Band of Gypsys levyllä Buddy kuitenkin myös laulaa ja siinä on hänen vahvuutensa. Buddy Mileshan oli ennen tätä Hendrix-yhteistyötä levyttänyt joitakin albumeja omalla nimellään ja myös Buddy Miles Expressin alaisuudessa. Palaan noihin albumeihin vielä myöhemmin siltä osin kun tunnen niitä. Olin siis sanomassa, että vaikka Buddy Milesin rummutus onkin omasta mielestäni melko tylsää suoraa jumputusta, hänen laulunsa on erinomaista. Sooloartistina Buddy on myös soittanut muitakin soittimia rumpujen lisäksi. Esimerkiksi albumin A Message To The People (1970) kansissa mainitaan seuraavaa:
Lead Vocals, Drums, Guitar [Lead], Organ, Backing Vocals, Producer – Buddy Miles
Tuosta nähdään, että Buddy on ollut monessa mukana ja ensimmäisenä on mainittu laulu. Buddyhan on itse asiassa varsin ilmaisuvoimainen soul-, pop- ja rock-laulaja, jolla on hyvin omintakeinen ja tunnistettava korkeahko mustan miehen ääni. Kitaristina Buddy ei ollut mikään tekninen virtuoosi kuten ei oikeastaan kukaan soittaja noihin aikoihin, mutta sen verran mitä olen miehen kitarointia kuullut, hän on ihan kohtuullinen perustason blues-pohjainen soittaja, jonka vedoissa on tunnetta mukana. Olen muistaakseni joskus nähnyt jonkun videon netissä vuosia sitten ja siinä Buddy käytti ehkä jotain halpaa superstrato-kitaraa ja vahvistimena taisi olla 200 wattinen Marshall Major ("The Pig"). Hänen sooloilunsa oli ihan hyvää.
Minulla on A Message To The People albumi neliraitaisena kelanauhana 7½ IPS versiona. Ei siitä huonompilaatuista 3¾ IPS julkaisua taida olla olemassakaan, mutta joka tapauksessa äänenlaatu tuolla albumilla on oikein hieno ja albumina se on sisällöltään mahtava. En ole hyvä kuvailemaan musiikkia sanallisesti, mutta se on mielestäni nätisti groovaava funk/jazz/soul/pop/rock-albumi, jolla on paljon puhaltimia mukana. Se on erittäin vahva kokonaisuus, mutta pahaa pelkään, että kyseistä albumia ei taida saada ollenkaan CD-muodossa. Vinyylipainoksia siitä kyllä on otettu ja itse asiassa ostin itselleni myös alkuperäisen USA-julkaisun vinyylinä, sillä levyn kansitaidekin on todella fantastista. Kansitaide pääsee parhaiten oikeuksiinsa isoissa vinyylilevyissä, joissa kannet ovat vieläpä aukeavat.
Myös Buddy Miles Expressin Electric Church (1969) minulta löytyy kelanauhana ja se on muistaakseni nopeudella 3¾ IPS. Äänenlaatu ei ole sillä albumilla kovin korkea, mutta se ei johdu tässä tapauksessa hitaammasta perustason nauhanopeudesta, vaan äänitys on muutenkin jotenkin tunkkaisen kuuloinen. Myöskään biisimateriaali ei tuolla albumilla ole A Message To The Peoplen tasoa, mutta se on silti keskitason albumi, jonka voi kuunnella läpi ilman tylsistymistä tai suuttumusta. Jos albumia vertaa siihen roskaan mitä nykyään mainstream-listoilla on, albumi on toki hyvä.
Them Changes on Buddy Milesin kuuluisin kappale ja se on myös hänen vuoden 1970 albuminsa nimi. Tapanani ei ole käyttää YouTube-linkkejä, sillä en voi olla varma siitä poistetaanko videot, mutta tässä on Them Changes. Biisi on muuten huipputasoa, mutta kuten ehkä kuulet, valitettavasti siinäkin on melko monotoninen mekaaninen rumpukomppi. Lauluosuuksissa tai muissa instrumenteissa ei ole vikaa. Ja sanotaan nyt vaikka niin, että kyllä sitä Buddynkin rumpukomppia kuuntelee jokusen biisin verran, mutta kun se on yleensä aina sitä samaa "pam, pam, pam, pam"-nakutusta, niin jossain vaiheessa kyllästyn ja menetän hermoni.
Minulta löytyy myös tämä Them Changes albumi neliraitaisena kelanauhana ja se on nopeudella 7½ IPS. Albumi on minusta biisimateriaaliltaan kelvollinen ja vaikka en tykkääkään laittaa albumeita tai artisteja järjestykseen, voisin tässä sanoa, että taiteellisilta ansioiltaan sijoittaisin tämän paremmaksi kuin Electric Church, mutta heikommaksi kuin A Message To The People, joka lienee se Buddy Milesin kaikkien aikojen paras aikaansaannos.
Biisi Them Changes löytyy live-vetona myös tuolta alussa mainitsemaltani Jimi Hendrixin Band of Gypsys albumilta, mutta takakannessa se on listattu vain nimellä Changes. Tuo versio on hyvin erilainen kuin Buddy Milesin sooloalbumilla oleva versio, sillä livenä Hendrix soittaa perusriffin Fender Stratocasterilla käyttäen wahwah-pedaalia. Changes on myös soitettu vain kolmen miehen voimin kun sooloversiolla on iso bändisovitus. Itse pidän Buddy Milesin sooloalbumin versiota paljon parempana puhallinsovituksineen, mutta olen lukenut vastakkaisiakin mielipiteitä. Muistaakseni YouTubessa joku on kommentoinut, että hänen mielestään Hendrix hoitaa kitarallaan riffin kaikista parhaiten.
Jimi Hendrix ei ole ainoa kitaralegenda, jonka albumilla Buddy Miles on soittanut. 1960-1970-lukujen vaihde oli Buddylle luovaa ja aktiivista aikaa. John McLaughlinin psykedeelinen acid rock klassikko Devotion (1970) on levy, jolla hän nakutteli tyypillistä rumpukomppiaan. Riippumatta Buddyn rumpaloinnista, pidän tuota levyä yhtenä kaikkien aikojen legendaarisimmista happorock-albumeista. Siinä on todella kummallinen tunnelma ja McLaughlinin melodiat ovat hyvin avaruudellisia ja tajuntaalaajentavia. Siinä on myös erittäin psykedeelisiä kitarasooloja eikä levy muistuta ollenkaan McLaughlinin myöhempiä Mahavishnu Orchestran levytyksiä. Kannattaa ehdottomasti tutustua siihen.
Kolmas kitaralegenda, jonka kanssa Buddy Miles on soittanut levyllä, on Carlos Santana. Santana oli koko 1970-luvun luova ja mielenkiintoinen kitaristi ja hänen tylsiä 2000-luvun vetojaan paskoilla kitarasoundeilla ei voi verrata hänen uransa alun kulta-aikoihin. Vuonna 1972 julkaistiin live-levy Carlos Santana & Buddy Miles: Live!, joka tietääkseni levytettiin jollain saarella ja joidenkin hurjimpien väitteiden mukaan tulivuorenkraaterissa!
Uskoisin kuitenkin, että myöhemmin noita huhuja on tarkennettu ja on käynyt selväksi, että saarella todella oli tulivuorenkraateri, mutta eivät soittajat tietenkään siellä keikkaansa voineet soittaa. Eihän yleisö olisi kuullut sieltä mitään. Tälläkin levyllä on versio Buddyn Them Changes biisistä ja se on mielestäni oikein loistava. Levyllä oli myös mukana soittamassa suuri lauma hippejä ja rumpalin velvollisuuksia hoitaakin pääasiassa joku muu kuin Buddy Miles, joten tylsää rumpukomppia ei tällä levyllä ole vaivana. Sen sijaan Buddy Miles esiintyy edukseen laulajan roolissa. Tämän albumin B-puoli koostuu kokonaan pitkästä, yli 20 minuuttisesta jammailusessiosta, jota jotkut ovat haukkuneet päättömäksi, mutta minä pidän kovasti siitäkin. Siinä on monta hyvää hetkeä ja jamin hetkittäinen kaaottisuus on vain positiivinen asia.
Yhteenvetona sanoisin, että Buddy Miles ei ollut mielestäni hyvä rumpali, vaan paukutti pääasiassa tylsää, suoraa peruskomppia ilman variaatiota tai vetävää svengiä. Vahvimmillaan hän oli laulajan roolissa, mutta osasi myös soittaa jonkin verran sähkökitaraa ja ilmeisesti koskettimiakin. Hän onnistui myös säveltämään monta kelvollista tai hyvää soul/funk/jazz/pop/rock-biisiä ja hänen paras albuminsa on luultavasti A Message To The People.
Mitä tulee fanitukseeni ja keräilyyni, Buddy Milesin Live tupla-albumi on saatavissa myös kelanauhamuodossa ja olen ajatellut hankkia sen jos se vain jostain löytyisi. Jonkun verran olen sitä eBaystä yrittänyt etsiä, mutta turhaan, sillä se on kelanauhana vaikea löydettävä.
Olen aivan vuoden 2016 loppupuolella ostanut eBaystä Buddy Miles Express Press Kitin eli setin mustavalkoisia valokuvia Buddystä ja hänen tuon ajan bändistään. Press Kit on nimensä mukaisesti ollut tarkoitettu esimerkiksi journalisteille ja musiikkilehtien kriitikoille. Se oli ollut pitkään myynnissä eBayssä ja hintapyyntö oli kohtuuton. Tein muistaakseni melkeinpä Aki Palsanmäen isän ohjeen mukaan ja tarjosin Best Offer valinnalla puolet pyyntihinnasta. Tarjoukseni hyväksyttiin nopeasti ja minulla on nyt tuo erittäin harvinainen valokuvasetti. Laitan siitä kuvia tämän blogin loppuun ja pistän myös mukaan kuvia joistakin Buddy Milesin vinyylisinglejen kansista.
LISÄYS YLLÄ OLEVAAN BLOGIKIRJOITUKSEEN 2017-08-04: Tarkistin tietoni ja Carlos Santana & Buddy Miles: Live! on sittenkin nauhoitettu tulivuorenkraaterissa!
LISÄYS YLLÄ OLEVAAN BLOGIKIRJOITUKSEEN 2017-08-21: Olen tehnyt järkyttävän virheen unohtaessani mainita Buddy Milesin loistavan albumin We Got To Live Together (1970). Minulla on se 7½ IPS kelanauhana ja se on todella erinomainen, suosittelen lämpimästi!
LISÄYS YLLÄ OLEVAAN BLOGIKIRJOITUKSEEN 2017-08-22: Myös Electric Flagin albumit A Long Time Comin' ja An American Music Band ovat ihan kuunneltavia.
