Kaksi vanhaa hienoa kitarapedaalia hankittu

Olen puhunut viime aikoina kannabiksesta ja sen laillistamisesta. Nyt ajattelin kuitenkin vaihtaa vähän aihetta ja esitellä kaksi vanhaa kitarapedaalia, jotka olen viime aikoina hankkinut. Ne ovat:

  1. Marshall Supa Wah (sarjanumeron perusteella arviolta vuodelta 1969)
  2. Colorsound Overdriver (1970-luvun alusta, mutta tarkasta vuodesta ei ole tietoa. Tämä on versio 1, joka julkaistiin 1971 ja jota tehtiin luullakseni vuosien 1974-1975 tienoille. Versio 2:n julkaisuvuodesta en ole varma, mutta sen tiedän, että vuonna 1975 se oli jo markkinoilla)

Marshall Supa Wah

Nämä molemmat on valmistettu käsityönä kauan sitten Englannissa ja erityisesti Marshall Supa Wah on hyvinkin harvinainen pedaali. Eräs rumpuja vuosikymmenet soittanut ystäväni pohjoisesta sanoi, ettei hän ole koskaan kuullutkaan pedaalista saati nähnyt vastaavaa. Tavallisesti hänellä on melkoisesti tietoa myös vanhoista kitarakamoista vaikka rumpali itse onkin. Supa Wah pedaali on tavallaan pari saman aikakauden Marshall Supa Fuzz pedaalille. Vuoden 1967 Supa Fuzzhan minulla jo olikin entuudestaan ja se on muiden fuzz-pedaalien ohella näytillä fuzz-pedaalikokoelmasivullani, jonka tein vuoden 2016 loppupuolella.

Tuota sivuahan ei muuten ollut tarkoitus päivittää siitä yksinkertaisesta syystä, että ajattelin etten hanki enempää fuzz-pedaaleita. Olen kuitenkin hankkinut USA:sta kaksi fuzzia, jotka aion vielä tänään lisätä kokoelmasivulle lyhyiden kommenttien kera. Nuo fuzzit ovat Kaliforniassa valmistettu aito vintage Mosrite Fuzzrite 1960-luvulta ja Fulltone Octafuzz big box versio 1 jostain vuoden 1998 tienoilta.

Marshall Supa Wah löytyi jokunen kuukausi sitten eBayn kautta ja oli myynnissä Saksassa. En muista enää tarkkaa hintaa, mutta se taisi olla yli 400€ postikuluineen. Tulleja ja veroja ei kuitenkaan päälle tarvinnut lisätä, sillä pedaali tuli tosiaan EU:n sisältä. Oleellinen kysymys tietysti on: Miltä tämä wah-wah pedaali kuulostaa? Hulluinta on, että en ole itse vielä päässyt kokeilemaan, joten en varsinaisesti tiedä! Katsotaan selitykseksi pedaalin pohjassa olevia tietoja:

marshall supa wah 1969 bottom

Kuten näet, paristoksi mainitaan PP4-tyyppi. Se ei ole tavallinen 9V litteä perusparisto, joka useimpiin kitarapedaaleihin käy. Tarkistin netistä, että kyseessä on nykyään aika harvinainen 9 voltin paristomalli, jota on käytetty aikanaan esimerkiksi vanhoissa radioissa. Sitä saa vielä tilattua Englannista pienistä liikkeistä, mutta en ole vielä saanut aikaiseksi tehdä niin. Pedaali onkin nököttänyt saapumisestaan lähtien olohuoneen pöydän alla, josta olen sitä voinut ihailla istuskellessani sohvalla. Kyllähän tämä valurautainen tankin lailla rakennettu design herättää kunnioitusta ja kiihotusta. Supa-Wah By Marshall ja MADE IN ENGLAND tekstit on tehty kohopainatuksella valurautaan:

marshall supa wah 1969

marshall supa wah 1969 side

Olen periaatteesta välttänyt lisäämästä sivuilleni linkkejä esimerkiksi YouTube-videoihin, sillä ei ole takuita, että videot pysyvät linkin osoittamassa paikassa ikuisesti kun taas tämä sivustoni www.kolttonen.fi edustaa osaa elämäntyöstäni ja tavoitteeni on pitää se ikuisesti toiminnassa. Ennen kuolemaani pyrin neuvottelemaan jonkun palveluntarjoajan kanssa sopimuksen, jossa kertamaksulla taataan, että sivustoni säilyy toiminnassa aina. Ei kuitenkaan siitä sen enempää.

Mainitsin asian siksi, että teen nyt harvinaisen poikkeuksen periaatteeseeni ja lisään tähän linkin Unkle Groove nimisen jätkän YouTube videoon, jossa hän reilun minuutin aikana esittelee hieman Supa Wah pedaalin soundeja. Sattumalta hänenkin pedaalinsa on vuodelta 1969, joten kovin suuria soundieroja tuskin niiden välillä on. Tietenkin pedaali kuulostaa erilaiselta riippuen soittajasta ja muista soittokamoista. Voisin vielä sen verran mainita Supa Wahin teknisestä puolesta, että toisin kuin käytännössä ihan kaikki muut wah-wahit, tässä pedaalissa on käytetty germanium-transistoreita pii-transistorien sijasta. Fuzz-puolellahan puristit ja muut ovat vuosikausia väitelleet siitä kumpi näistä alkuaineista tuottaa fuzzeissa miellyttävämmän soundin - ja tietenkin siinäkin on kyse hyvin pitkälti vain makuasioista. Jimi Hendrix käytti molempia tyyppejä ja kuulosti mahtavalta siitä riippumatta!

Colorsound Overdriver

Vilkaistaan seuraavaksi sitä toista uutta pedaalia. Myös Colorsound Overdriver on kohtuullisen vaikea löydettävä. Uudelleenjulkaisun lisäksi siitä on olemassa kolmea erilaista alkuperäistä versiota, joista tämä on varhaisin eli versio 1. En tiedä mikä niistä on harvinaisin, sillä ei ole tiedossa mitä mallia on tehty eniten. Ehkä on kuitenkin turvallista olettaa, että versiot 1 ja 2 ovat vaikeampia löytää kuin versio 3. En kuitenkaan takaa, että näin olisi. Olen siinä käsityksessä, että teknisesti vanhat 1970-luvun versiot ovat samanlaisia. Toisin sanoen, erot rajoittuvat kosmeettiseen puoleen eli kuoret ovat hyvinkin erilaisia. Pedaali löytyi Suomesta ja maksoi 450€. Päälle tuli vielä reilun viiden euron postikulut. Ei tämä siis mitään halpaa lystiä ole.

Joskus kitaristeja kiinnostaa kitarakamoista puhuttaessa ketkä kuuluisat muusikot ovat niitä jossain vaiheessa uraansa käyttäneet. Marshall Supa Wah pedaalin kohdalla en osaa kertoa yhtäkään nimeä. Paljon legendaarisempi maine wah-wah pedaalien joukossa onkin vaikkapa Vox- ja Jen-pedaaleilla. Tämä ei kuitenkaan minua millään tavalla haittaa vaikka tietysti se antaakin henkisesti jonkinlaista lisäpotkua jos tietää, että samoilla kamoilla ovat soitelleet jotkut tosi kovat legendat. En tietysti kuvittele, että samojen kamojen käyttö tekisi kenestäkään automaattisesti mitään huippukitaristia, pois se minusta! Tärkeää on, että kamoissa on hyvä peruslaatu, mutta soittajan sormista kaikki viime kädessä on kiinni. Hyvät soittajat kuulostavat aina hyviltä jos heille annetaan vähänkin siedettävät kamat kouraan. Näin uskon enkä aio muuttaa näkemystäni.

Colorsound Overdriver pedaali ei ole yhtä suosittu kuin Ibanez Tube Screamer TS-808, mutta sillä on ollut aikanaan nimekkäitä käyttäjiä. Ulkomaisista supertähdistä tulee mieleen ainakin Pink Floydin tyylitietoinen kitaraniekka David Gilmour. Toinen kitaralegenda on Yardbirds-yhtyeessä Eric Claptonia seurannut ja maailmanmaineeseen noussut Jeff Beck. Olen muistaakseni lukenut jostain väitteen, että 1970-luvulla Jeff Beckin overdrive-kitarasoundin yhtenä teknisesti olennaisena osana oli nimenomaan Colorsound Overdriver. Tässä kuvassa Jeffillä näyttäisi olevan kourassaan valkoinen Fender Stratocaster, joka on kierteisellä piuhalla kytketty lattialla olevaan Colorsound Overdriveriin.

Kitarakamoista puhuttaessahan Beck on jonkin verran tunnettu myös siitä, että hänen makuunsa pienempi 50 wattinen Marshall-putkinuppi kuulostaa paremmalta kuin monien muiden suosima isompi 100 wattinen versio. Tästä kuvasta ei selviä mihin vahvistimeen pedaalin signaali menee, mutta vahva veikkaukseni on, että kyseessä olisi Marshallin 50 wattinen putkinuppi, joka puolestaan ohjaa vahvistetun signaalin eteenpäin Marshallin 4x12 kaiutinkaappiin.

Kuva lienee vuodelta 1973 ja tunnustan, että olen varastanut sen reverb.com:istä jostain myynti-ilmoituksesta lupia kyselemättä. Olen aivan varma ettei ilmoittajallakaan ole oikeuksia kuvaan, joten jatketaan häpeämättä rikosta ja julkaistaan se täälläkin:


jeff beck with colorsound overdriver version1

Suomalaisista kuuluisin pedaalin käyttäjä lienee ollut Hurriganesin ja The Royalsin kitaristina toiminut kitaraguru Albert Järvinen. Sivumennen sanoen, Järvinen ei varmasti ole yhtä monipuolinen tai yhtä luova kuin Jeff Beck, mutta ihan blues-pohjaisessa perusrokkimätössä hänen ei tarvitse hävetä kenenkään rinnalla. Ei sitäkään ole helppoa soittaa vakuuttavasti ja Järvisen kitarasoundeja on aina kehuttu soitti hän sitten melkeinpä millä tahansa kamoilla.

Alla on pari kuvaa Colorsound Overdriver pedaalistani. Valitettavasti olen laiska kuvaaja ja salamavalo sotkee usein otoksiani, mutta kelpuutan ne silti:

colorsound overdriver version1

colorsound overdriver version1 b

Toisin kuin Supa Wahia, tätä pedaalia olen päässyt itse testaamaan. Alkuun minulla oli ihan naurettavia vaikeuksia, sillä pedaalin pohjassa ei ole minkäänlaisia ruuveja ja sen kiinnitysmekanismi on hyvin alkeellinen. Jotta jaksoin lähteä treenikselle kokeilemaan Colorsound Overdriveria, täytyihän minun aivan ensiksi tietää oliko pedaalissa sisällä toimiva paristo. Lopulta sain vinkkiä kaveriltani, jolla on pedaalista versio 3. Pohjan joutuu vaan tietystä heikosti merkitystä kohdasta vääntämään auki ruuvimeisselillä ja sitten se irtoaa. Sain pohjan irti rikkomatta mitään ja paljastui, että sisällä oli toimiva perusmallinen 9V paristo.

Minulla on muutamia sähkökitaroita, jotka ovat kaikki Gibsoneita tai Fendereitä. Päätin ottaa mukaan Gibson SG Specialin vuodelta 1973, jossa on ns. mini-humbuckerit. Jos pieni sivujuonne sallitaan, niin olen viime aikoina alkanut epäilemään onko kitara malliltaan sittenkin Gibson SG Deluxe. Nuo epätavalliset mini-humbuckerit siinä kuitenkin on eikä niitä ole jälkeenpäin lisätty eli ovat alkuperäiset. Oli miten oli, päätin käyttää mahdollisimman yksinkertaista kamaketjua, jossa oli vain tuo SG, pedaali, Laney Supergroup PA 60W putkinuppi 1960-luvun lopusta ja Englannissa valmistettu uusi modifioimaton Orange PPC212 2x12 kaappi sen alkuperäisillä Celestion Vintage 30 kaiutinelementeillä.

Olin jo kaveriltani etukäteen kuullut, että pedaali on hieman omituinen. Sen Drive-nappi toimii niin, että ensin tulee pitkän matkaa melkeinpä vain boostattua signaalia eikä niinkään overdriveä. Jossain vaiheessa kuitenkin boost vaihtuu räyhäkkääseenkin säröön ja aivan ääriasennossa soundi on niin säröllä, että siinä on jo vähän fuzz-henkisiä sävyjä. Saman ilmiön ovat netistä lukemieni juttujen perusteella havainneet muutkin ja itse voin vahvistaa ihan saman asian. Omaan makuuni ääriasennon särö on jo liikaakin, sillä minulla on liuta fuzz-pedaaleita, joita voin käyttää mikäli fuzz-soundia kaivataan. En silti sano, että Colorsound Overdriver olisi missään nimessä huono pedaali. Sanon vain, että omaan makuuni käytän mieluummin Drive-nappia muussa kuin ääriasennossa eikä tässä ole sinänsä mitään ihmeellistä. Hyvin usein ns. sweet spot löytyy muualta kuin ääriasennosta.

Minun on vaikea antaa sanallisia kuvauksia soundimaailmoista. Kaverini kuvaili omaa pedaaliaan vintage-henkiseksi overdriveksi ja kyllä siinä sellaista soundia on jostain 1960-1970 luvuilta, jolloin kitaristit olivat kitaristeja. Pedaali kuulostaa siis hyvältä, mutta eräs kritiikki sille täytyy antaa. Säätöpotikoiden hattuihin ei ole tehty mitään merkintää mihin suuntaan potikka osoittaa. Niinpä on mahdotonta kirjoittaa ylös mihin asentoihin säädöt on laittanut, ja jos potikoita vahingossa ruuvaa tai ne vääntyvät siirrettäessä pedaalia, niin sen jälkeen ei yhtään tiedä mihin suuntaan on säädetty. Naurettavaa ja typerää! Tietysti tämä pakottaa kuuntelemaan tarkasti korvilla mikä soundi on se haluttu, mutta on silti järjetöntä, että säätöpotikat on suunniteltu tällaisiksi. Kaverini on ratkaissut ongelman käyttämällä pieniä teipinpaloja merkkeinä.